Rannikon pikkukaupunki henkii merenkulun kulta-ajasta: Osa 2

Purjelaivoilla oli uusikaupunkilaisia työllistävä vaikutus vuosisatojen ajan. Wahlbergin museon yläkertaan tehdyn merimuseon keskiosa muistuttaa purjelaivan kantta. Sen keulasta löytyy näyttävä kaljuunakuva sekä parkkilaivan ankkuri. Kansiosan keskellä on purjelaivan ruumaan valoa tuonut skailetti eli kattoikkuna. Keulan oikealta puolelta löytyy pieni, leijonanpäinen signaalitykki, jolla on annettu laivasta äänimerkkejä.

 

Merimieshuone

Uusikaupunki sai oman Merimieshuoneen vuonna 1843. Sen tehtävänä oli rekrytoida miehistöä laivoihin. Mikäli jokin laiva halusi lisää miehistöä, nostettiin merimieshuoneen lippu salkoon.

Merille lähdettiin pääsääntöisesti nuorena. Merimiesten keski-ikä olikin alle 30 vuotta. Merimieshuoneet toimivat myös kauppalaivaston työ- ja palkkausolojen valvojina sekä merimiesväestön sosiaaliturvan edistämiseksi. Merimieshuonelaitos toimi aina vuoteen 1938 asti.

Uuskaupunkilaiset alukset purjehtivat 1800-luvun alussa ainoastaan sulien vesien aikaan. Valtameripurjehdusten yleistyessä vuosisadan puolen välin jälkeen, merenkulku muuttui ympärivuotiseksi. Merimiehet saattoivat viettää vuosia merillä käymättä välillä kotisatamassaan. Merellä työskenneltiin vuoroissa ja vapaa-aika kului erilaisissa puhdetöissä ja levätessä.

 

Merimieskirstuun merimies säilöi koko mukana tulevan henkilökohtaisen omaisuutensa. Arkut valmistettiin yleensä itse ja kannen sisusta koristi useimmiten laivan tai ankkurin kuva.

 

Kap Hornen kävijän muistoja

Kuvassa oikealla on uusikaupunkilainen merenkulkija Eskil Hellsten, joka valmistui merikapteeniksi vuonna 1918. Hän toimi päällikkönä useilla aluksilla ja kuului niihin harvoihin suomalaisiin, jotka ovat kiertäneet purjealuksen päällikkönä Etelä-Amerikan eteläisimmän kärjen, Kap Hornen. Museon vitriinin oikeassa laidassa on esillä Hellstenille myönnetty Kap Hornen kiertäjien kunnialippu. Hellsten toimi sota-aikana vartiolaiva Uiskon ja Suomen Joutsenen päällikköinä. Ennen eläköitymistään hän toimi 20 vuotta Uudenkaupungin satamakapteenina.

 

Meri antaa, meri ottaa

Kapteenien tehtäviin kuului pitää laivapäiväkirjaa, jonne merkittiin säännöllisin välein laivan tarkka sijainti, kulkusuunta ja säätila.

Merenkulku piti sisällään pahimman mahdollisen riskin, kuoleman. Useiden uusikaupunkilaistenkin alusten kohtalona oli haaksirikko. Metallista hätäpostilaatikkoa käytettiin tapauksissa, joissa laivalle ei ollut enää mitään tehtävissä. Sen sisään sullottiin laivan tärkeät paperit, jotta edes ne säästyisivät.

Maissa odottava kotiväki sai varautua huonoihin uutisiin paluulaivojen saapuessa maihin. Kerrotaan, että Vallinmäen kalliolla päivystäneet pikkupojat saattoivat usein ensimmäisinä huomata saapuvat laivat. He juoksivat kaupunkiin kertomaan uutisen ja saivat kolikon palkakseen. Alukset toivat mukanaan kotiväen kaipaamia merimiehiä pitkiltä matkoiltaan. Joskus viestintuojien sanoma oli kuitenkin raskasta kerrottavaa laivan haaksirikkouduttua.

Vuonna 1708 koettu syysmyrsky oli erityisen tuhoisa. Myrskyävä meri nieli sisuksiinsa kaikkiaan seitsemän laivaa. Haaksirikot olivat ankaria iskuja myös porvareille, jotka menettivät sekä laivansa varustamiseen että kauppatavaroihin käyttämänsä rahat.

Pari vuotta tuon kohtalokkaan haaksirikon jälkeen Tukholmasta lipuneet laivat toivat mukanaan lisää murheita. Nesteniuksen aluksesta nousseiden naisten mukana tuli rutto ja samalla kuolema. Kaupungista ei tahtonut löytyä yhtäkään, joka olisi halunnut ottaa nämä ruttoon kuolleet naiset haudattavakseen. Lopulta maistraatin onnistui maanitella kaksi rutiköyhää näiden kuolleiden haudankaivajiksi suuresta palkasta. Vaikka varotoimia tehtiin, rutto pääsi silti valloilleen ja kaiken kaikkiaan 77 kaupunkilaista menehtyi.

 

Italialainen kaunotar

Yksi museon hienoimmista pienoismalleista on mielestäni vuonna 1903 Italian Genovassa rakennettu purjealus Ponape. Se kulkeutui runsas 20 vuotta rakentamisensa jälkeen maarianhaminalaiselle Gustaf Eriksonille, joka oli merikapteeni ja laivanvarustaja. Hän osti vuonna 1933 Uudenkaupungin telakan ja sitä kautta Ponape-alus tuli tänne korjattavaksi.

Eriksonilla oli purjelaivakauden lopun suurin laivasto. Hänen 46:sta purjelaivasta tunnetuin on varmaankin nykyinen museolaiva Pommern, jota kannattaa käydä katsomassa, mikäli aiot matkustaa Ahvenanmaalle.

 

Tuulimyllypuistossa

Wahlbergin museotalosta ulos tullessani suuntaan läheiselle Myllymäen rinteelle.

Uudessakaupungissa on ollut aikoinaan useita kymmeniä tuulimyllyjä. Kauppaneuvos Johan Nordström, joka oli asunut lapsuutensa näissä maisemissa, alkoi 1930-luvulla kunnostamaan mäkeä kansanpuistoksi. Mäelle kuljetettiin Nordströmin kustannuksella kuormittain multaa ja rakennettiin portaita ja laajoja istutuksia.

Nordström lahjoitti puiston tuulimyllyineen kaupungille vuonna 1945. Tänään täällä Myllymäen rinteessä on menneistä ajoista muistuttamassa neljä punaista, malliltaan erilaista tuulimyllyä.

 

Sateenvarjojen alla

Laskeudun alas Myllymäen rinteeltä ja jatkan kävelymatkaani Uudenkaupungin keskusta-alueella.

Yhtäkkiä katsahdan ylöspäin ja huomaan seisovani kymmenien värikkäiden sateenvarjojen alla. Mikä hurmaava näky! Ehkä näissä sateenvarjoissa on jotain taikaa, sillä ainakaan tänään vesikuuroja ei ole näköpiirissä.

Jonkin näköinen suojaava ”sateenvarjo” on ollut myös Uudenkaupungin rakennusperinnön säilymisessä. Vanhojen rakennusten purku ja uudisrakentaminen ei onneksi levinnyt kaikkiin kortteleihin, vaan ehjää korttelirakennetta on täällä poikkeuksellisen paljon jäljellä.

Meri on ollut uusikaupunkilaisten elinehto. Se näkyy hienolla tavalla myös kaupungin vanhojen rakennusten yksityiskohdissa.