Rannikon pikkukaupunki henkii merenkulun kulta-ajasta: Osa 1

Voimakas helleaalto on pyyhkäissyt koko Suomen yli ja pakahduttava kuumuus jatkunut yötä myöden. Saavuin hetki sitten vajaan kahden tunnin matkan jälkeen Suomen lounaisrannikolla sijaitsevaan Uuteenkaupunkiin.

Siirryn kaupungin kuumilta kaduilta hetkeksi varjoon ja pistäydyn vuonna 1863 valmistuneessa, punatiilisessä Uudessa kirkossa, jonka viileät sisätilat tuovat helpotusta tukalaan olooni.

Goottilaistyylinen Uusi kirkko on suuri, 1200 paikkainen ja sen torni huimat 56 metriä korkea. Korkealla tornilla on ollut kaupungissa oma tärkeä tehtävänsä; se on ohjannut meriltä palaavat merimiehet takaisin kotisatamaansa.

Kirkossa huomioni kiinnittyy komeaan, kolmimastoiseen purjelaivan pienoismalliin. Pienoismalli kuvaa kauppalaivuri Johan Malenin tyttären mukaan nimettyä parkkilaiva Varmaa, joka haaksirikkoutui Pohjanmerellä vuonna 1936. Varma oli maailman viimeisin rakennettu puinen parkkilaiva. Purjelaiva, jonka keula osoittaa alttarin suuntaan, symbolisoi loistavasti Uudenkaupungin merellistä historiaa.

 

Meri ja Uusikaupunki

Uudenkaupungin merihistoria ulottuu aina keskiajalle asti, jolloin alueen asukkaat harjoittivat talonpoikaispurjehdusta ja siihen liittyvää puuastia- ja sisämaakauppaa. Kaupungin perustamisen jälkeiset parisataa vuotta kaupungin porvarit harjoittivat kauppaa Itämerellä omilla aluksillaan. Aluksilla vietiin puuastioita ja osin kiellettyjä elintarvikkeita Ruotsin valtakuntaan ja myöhemmin myös Pohjois-Saksaan ja Tanskaan. Yli puolet kaupungin kokonaisviennistä ja tuonnista suuntautui Kööpenhaminaan.

Merenkulku kehittyi täällä alusta asti voimakkaasti. Kehitystä hillitsi kuitenkin elinkeinoelämää rajoittavat säännökset, jotka vaikuttivat siihen, että välillä ulkomaankauppa kiellettiin kaupungilta kokonaan ja välillä taas joidenkin tavaroiden maastavientiin puututtiin. Merenkulkua rajoittavat määräykset höllenivät, kun Suomi liitettiin Venäjään 1908. Vuonna 1815 Uudenkaupungin kauppalaivasto oli 27 laivallaan maan seitsemänneksi suurin. Merenkulkua on vilkastuttanut myös tapahtumat maailmalla, kuten teollistuminen, väkiluvun nousu, Napoleonin sotien päättyminen, kultakuume ja Juutinrauman tullin poistaminen.

Lisää uusia kauppamahdollisuuksia Uudellekaupungille saatiin ulottamalla puutavarakauppa Välimerelle. Vuosisadan puolessa välissä kaupungin kauppa- ja merenkulku tapahtui siten, että maaseudulta tuotu puutavara lähti kauppias- laivanvarustajien alusten mukana ulkomaille. Puutavaraa maaseudulta tuoneet talonpojat saivat ostaa aluksista paluulastissa tulleita tuontituotteita, kuten suolaa ja kalaa.

Laivanvarustuksen kannattaessa kauppa-alusten lukumäärä ja kantavuus kasvoivat merkittävästi. Uudenkaupungin merikauppaan vaikutti olennaisesti 1800-luvulla myös Krimin sota, joka vaaransi ulkomaankaupan sekä vuonna 1855 syttynyt tuhoisa kaupunkipalo, jonka tähden suuri osa kaupunkilaisista joutui muuttamaan asuntojen puutteessa pois paikkakunnalta. Uutta liiketoimintaa syntyi kuitenkin siitä, kun uusikaupunkilaiset ryhtyivät korjaamaan englantilaisten vahingoittamia aluksia ja laivanrakennus alkoi nostaa jälleen päätään. Ennen ulkomailla laivansa rakennuttaneet Uudenkaupungin porvarit katsoivat nyt kannattavammaksi rakentamisen kotimaassa.

Purjelaivakausi alkoi vähitellen hiipua rahtimaksujen aletessa 1870-luvulla ja edelleen suurten merenkulkumaiden siirtyessä höyryvoimaan. Myös toinen maailmansota toi merkittäviä menetyksiä; laivojen upotuksia, haaksirikkoja ja pidätyksiä.

 

Ainutlaatuinen kaupunki

Uusikaupunki perustettiin vuonna 1617 Ruotsin kuningas Kustaa II Adolfin toimesta. Syynä kaupungin perustamiseen oli se, että alueen talonpojat järjestivät suuria markkinoita, joita olisivat saaneet järjestää ainoastaan kaupunkien kauppiaat. Kuningas päätti laillistaa kaupan ja niin syntyi nykyisin runsaan 15 000 asukkaan Uusikaupunki.

Kuninkaan myönnettyä kaupunkiprivilegiot, hän kehotti kaupunkilaisia rakentamaan kunnolliset kadut ja talot, siten kun myöhemmin määrättäisiin. Määräyksiä ei kuitenkaan tullut, joten kaupungin pormestari ohjasi kaupungin rakentamista. Uudestakaupungista tuli keskiaikaista perinnettä noudattava epäsäännöllinen kaupunki.

Runsas kolmenkymmentä vuotta myöhemmin maanmittari Hans Hansson suunnitteli kaupungille säännöllisen ruutuasemakaavan. Seuraavan vuosisadan lopulla kaupungille tehtiin myös laajennussuunnitelma, jossa kaupunginlahti muotoiltiin satama-altaaksi.

Merenkulun vaurastama porvaristo rakennutti tänne 1800-luvun lopulla suurikokoisia empirekoristettuja puutaloja. Uusikaupunki onkin yksi Suomen parhaiten säilyneistä empiretyylisistä puukaupunkialueista. Säilyneitä puutalokortteleita on täällä noin neljäkymmentä.

 

Laivanvarustajan ja tupakkatehtailijan kodissa

Laivanvarustajat omistivat 1800-luvulla Uudenkaupungin komeimmat talot, josta hyvänä esimerkkinä on tämä Wahlbergin museotalo.

Porvarisoikeutensa vuonna 1840 saanut kauppias Fredrik Wahlberg harjoitti Uudessakaupungissa laivanvarustustoimintaa ja hän oli 1870-luvulla kaupungin suurituloisin mies. Kauppias Wahlberg toimi muun muassa parkki Herculesin, kuunari Aallottaren ja priki Leon varustajana. Vuonna 1857 hän perusti tänne Uuteenkaupunkiin tupakkatehtaan yhdessä kauppaporvari Johan Randelinin kanssa.

Fredrik Wahlbergin työhuoneessa, vasemman puoleisessa seinänurkkauksessa, on nähtävissä pitkiä puuvartisia piippuja. Piipun polttamisen suosio hiipui sikarien sivuuttaessa ne 1800-luvun loppupuolella. Yhtenä syynä oli sikarien käytön helppous piippuun verrattuna. Sikaria polttamalla säästyi tupakanlehtien leikkaamisen vaivalta.

 

Juhlava salonki

Sali oli porvariskodin juhlavin huone, jota käytettiin edustustilana. Punainen uusrokokoota oleva sohvakalusto on kuulunut Blomin kauppiasperheelle. Se on valmistettu Ranskassa vuonna 1882.

Wahlbergin talon taidokkaat kattomaalaukset ja kaakeliuunit ovat peräisin 1900-luvun alusta. Salongin käsinmaalatut tapetit ovat alkuperäiset, 140 vuoden takaa.

 

Salin ikkunan edessä sijaitsevalle pöydälle on asetettu Thomas Edisonin vuonna 1877 keksimä fonografi, joka oli ensimmäinen kone, jolla pystyttiin tallentamaan ja toistamaan ääntä. Piedestaalien päällä lepäävät viherkasvit olivat aikanaan tärkeä osa sisustusta. Niiden oikealla puolella, erikoisten jalkojen varassa nojaa pähkinänruskea taffelipiano. Taffelipianojen kuoret vaneroitiin usein mahongilla tai pähkinäpuulla. Pystymallinen piano syrjäytti taffelipianon suosiossaan ja niiden valmistus lopetettiin.

 

Wahlbergin talon kristallikruunu

Valoa hajottava lasityyppi teki aikanaan kristallista suositun materiaalin kattokruunuihin. Uuteenkaupunkiin perustettiin 1600-luvun lopulla Suomen ensimmäinen lasitehdas, jossa on valmistettu muun muassa kristallia. Näyttäviä kristallikruunuja kehiteltiin erityisesti 1700-ja 1800-luvuilla. Kristallikruunun suosio valaisimena kuitenkin laski olennaisesti sähkövalon yleistyessä. Myös Wahlbergin talon salia koristaa komea kristallikruunu, jonka Fredrik Wahlberg hankki 1800-luvun lopulla Italiasta.

 

Makuuhuone, oli paikka, josta käsin talon emäntä suunnitteli talousasioita ja valvoi palvelijoiden työtä. Varakkaissa taloissa toimineet naispalvelijat hoitivat arjen pyörittämisen ja lastenhoidon.

Kirjoituspöydällä yhdessä hedelmäkuviollisen korurasian, valokuvakehyksen ja kynttelikön kanssa on asetettu ajan patinoima paperikantinen uniselityskirja. Makuuhuoneen pöydän vieressä, metallisessa telineessä nojaavat päivävarjot kertovat ajasta, jolloin rusketus ei ollut vielä tavoiteltua.

 

Niin sanotut shatullipeilit, yleistyivät 1800-luvun puolivälissä. Ne olivat kahden tukipuun varaan kiinnitettyjä, kehystettyjä peilejä, joiden alta löytyi laatikosto. Shatullipeili, jota alettiin myöhemmin kutsua piianpeiliksi, oli yksinkertainen vastine pukeutumispöydälle.

 

Makuuhuoneen koristeelliselle peilipöydälle on asetettu esille Uudenkaupungin museotalon viimeisten omistajien Ellen Waldonin ja Arvid Waldonin valokuvat.

Osa 2. julkaistaan tiistaina 24. heinäkuuta 2018.