Muinaisten tulivuorten kupeessa

Reittilento portilta 13 johti minut Ivalon välilaskun kautta Kittilään. Pahaenteisestä numerosta huolimatta matka sai onnellisen päätöksen. Kun lentokoneen pyörät koskettivat Länsi-Lapin maaperää, olin silminnähden helpottunut, sillä lento oli melkoista täristystä. Kone niiaili ja kallisteli tuulesta johtuen ja lentokorkeuden vaihtelut tuntuivat vatsanpohjassa asti. Epävakaa lento unohtui tosin nopeasti, kun lähdin ajamaan Kittilästä kohti Äkäslompoloa. Taivasta kurottavat tunturit ja laajat havumetsät kelopuineineen tekivät kiistatta vaikutuksen.

Tie pohjoiseen jatkui vuokra-autolla ja tunnin ajomatkan jälkeen saavuin Kolarin Äkäslompolon kylässä sijaitsevaan vuokramökkiin. Korkeana kohoavat tunturimaisemat ovat olleet ammoisina aikoina vielä ylväämmät, sillä miljardeja vuosia sitten Fennoskandian poikki kulki Alppien kaltainen poimuvuoristo, Svekokarelidit. Pallas- Yllästunturin kansallispuistossa nähtävät tunturit ovat vuoriston kuluneita jäänteitä. Alueella on ollut myös aktiivisia tulivuoria. Luonto ei jätä silti kylmäksi nytkään, sillä alue tarjoaa mielenkiintoisen ja monipuolisen kattauksen eri luontotyyppejä ja eliölajistoja.

Kansallispuiston synty

Yksi Suomen ensimmäisistä kansallispuistoista oli vuonna 1938 perustettu Pallas-Ounastunturin kansallispuisto, joka vuonna 2005 yhdistettiin Ylläs-Aakenustunturin suojelualueeseen. Samalla puiston pinta-ala kaksinkertaistui. Uudeksi 102 000 hehtaaria kattavan puiston nimeksi tuli Pallas-Yllästunturin kansallispuisto. Tunturiketjuun kuuluvat pohjoisen Ounastunturi ja etelässä Ylläs- ja Aakenustunturit. Korkein kansallispuiston huippu on Pallastuntureiden 807 metrin korkeuteen kohoava Taivaskero.

Kivikkoinen tunturi käy tasapainoharjoittelusta

Matkani ensimmäisenä päivänä päätän lähteä huiputtamaan 719 metrin korkeuteen kohoavaa Yllästunturia.

Tunturiin kiipeämistä ajatellen ilma on tänään aika mukava. Ei ole liian kuuma ja ainakaan vielä ei ole alkanut sataa, vaikkakin taivaalle on kerääntynyt uhkaavan näköisiä pilvilauttoja. Vaihtelevan kokoisia kivenmurikoita on melkein koko matkalla ja nilkan nyrjähdystä välttääkseen nousu on tehtävä rauhallisesti tasapainoillen, kiveltä toiselle. Kiipeämisen vaivan palkitsee näkymät, jotka piirtyvät selän taakse. Tuntureilla liikkumisessa on myös yksi hyvä puoli verrattuna metsässä kulkemiseen; tuuli, jonka ansiosta itikat pysyvät loitolla.

Länsi-Lapin tunturien idänpuoleiset rinteet ovat usein jyrkkiä ja kivikkoisia. Niissä puut menestyvät huonosti. Suomessa havumetsäraja sijaitsee korkeimmillaan vajaa 500 metriä merenpinnan yläpuolella ja Ylläksen alueella havumetsänraja kulkee noin 400 metrin korkeudessa.

 

Velhopolku johdattaa tunturipurojen luo

Seuraavana päivänä valitsen kiipeämisestä kipeytyneille jaloille hiukan keveämmän taipaleen. Noin neljän kilometrin pituinen ja helppokulkuinen Varkaankurun Velhopolku on tähän juuri sopiva.

Kuljen poluilla verkkaisesti pysähdellen välillä katselemaan kirkasvetisten tunturipurojen virtauksia. Kirkkaudesta huolimatta vesi tunturipuroissa ei aina välttämättä ole juomakelpoista, vaan pintavedessä elävät bakteerit, virukset ja alkueläimet voivat saada aikaan rajun vatsataudin. Vesi on turvallisinta keittää ja ottaa lyhyemmillä päiväretkillä juomapullo mukaan.

Ylläs-Pallastunturin ympäristössä risteilee useita retkeilyreittejä, joiden matkat vaihtelevat parin kilometrin luontopolusta pidempiin matkoihin. Halutessaan voi kulkea, vaikka runsaan 70 kilometrin reitin, läpi koko Pallas-Yllästunturin kansallispuiston. Osassa polkuja reittimerkinnät ovat hiukan etäällä toisistaan, joten alueen kartta on mielestäni hyvä olla mukana, jotta tietää mihin suuntaan on kulkemassa. Varsinaista suunnistustaitoa ei merkityillä reiteillä kuitenkaan tarvita.

Päiväretkenä, kohtuullisessa ajassa taitettavia retkeilyreittejä ovat myös esimerkiksi Saivonkierros (3 km) ja Saalistusjotos (6 km).

Aakenuksentien varrelta alkavalla Saivonkierrroksella pääsen ihmettelemään Seitapahtaa, suurikoista kallioseinämää ja sytyttämään nuotiotulet lähelle Äkässaivon kanjonia. Saivonkierroksen päätteeksi jatkan vielä Kittilän suuntaan ja käväisen Linkupalon Tulivuoripuistossa, josta löytyy merkkejä alueella 2 miljardia vuotta sitten tapahtuneista tulivuorten laavapurkauksista.

 

Luonto näyttää voimansa

Aina ei patikointi mene ihan suunnitellusti, vaan jokin yllätysmomentti saattaa tulla vastaan ja värittää retken kulkua.

Kuuden kilometrin pituiselle Saalistusjotokselle lähtiessäni alkuviikon korkeapaine on alkanut hiljalleen vetäytyä ja ilma on muuttunut painostavammaksi. Eipä kauan mene, kun ukkonen jo alkaa jyrähdellä. Taivaalla välkähtelevät salamat valaisevat nopeasti pimentyneen taivaan ja alkaa sataa kuin saavista kaataen. Vaatteeni kastuvat likomäriksi, mutta puolet reitistä patikoituani takaisinkaan ei kannata lähteä, vaan on pakko vain jatkaa matkaa. Kaatumisvaaran tähden liukkailla pitkoksilla ja silloilla ei pysty kovin nopeasti etenemään. Ylhäällä tunturissa salamointi ja pahin sade onneksi taukoavat. Paksujen sadepilvien vetäytyessä edestä, avautuu eteeni näkymä, joka tarjoaakin sitten hyvityksensä ja huipennuksen tälle vilvoittavalle luontokokemukselle.

Kaivoshankkeen ympäristövaikutukset puhuttavat

Sateen loppuessa kosteus tiivistyy tunturien laelle kevyeksi usvaharsoksi. Reitiltä selvittyäni lähden vaihtamaan märät vaatteet mökille ja lämmittämään saunaa. Saunan valmistumista odottaessani silmiini osuu lehtijuttu Pallas-Yllästunturin kansallispuiston valinnasta toiseksi Maailman matkakohde 2017 -kilpailussa. Mietin minkälainen mahtaa olla alueen ympäristön tila tulevaisuudessa, jos Kolarin kunnassa parhaillaan meneillään oleva rautamalmikaivoksen uudelleenavaushanke etenee?

Hannukaisen kaivoshankkeessa puhdistusta vaativaa rikastehiekkaa tulisi syntymään 42 miljoonaa kuutiota ja sen puhdistuskustannukset tulisivat olemaan 1,134 miljardia euroa. Luoteis-Lappi -lehdessä emeritusprofessori Kari Heiskanen Aalto-yliopistosta kommentoi kaivoshanketta taloudellisesti kannattamattomaksi ja valmistelultaan riittämättömäksi. Ongelmana on myös rikastuttamisessa käytettävät kemikaalit ja niiden vaikutukset vesieliöihin. Saamieni tietojen mukaan kaivos tulisi laskemaan prosessivetensä Muonio-Tornionjoen vesistöön. Hankkeen vastustamiseksi jo kerran suljettu adressi on avattu uudelleen.

Pakasaivo – saamelaisten pyhä paikka

Hyvin nukutun yön jälkeen lähden ajamaan seuraavaan retkikohteeseeni, joka sijaitsee suomineidon kainalossa, Muonion kunnassa, 15 kilometriä Äkäslompolosta länteen. Loppumatka etenee hitaasti, kymmenen kilometrin pituista soratietä pitkin.

Seidat olivat saamelaisille shamanististen jumalolentojen alttareita, pyhiä paikkoja, joissa jumalat, henget ja haltijat asuivat. Ympäristöstään erottuvia luonnonmuodostelmia, kuten tunturien huippuja, kallioita ja kivimuodostelmia saatettiin pitää palvontapaikkoina, joille uhrattiin pyyntionnen tai muun avun toivossa.

Saamelaisessa maailmankuvassa maailma jakaantui jumalten yliseen maailmaan, ihmisten maanpäälliseen maailmaan sekä aliseen, vainajien maailmaan. Yksi näistä seitapaikoista on Pakasaivo, kapeassa rotkolaaksossa sijaitseva 60 metriä syvä järvi, jonka vesi on peräisin pohjan lähteistä.

Saamelaisten uskomusten mukaan Pakasaivon pohjassa on reikä, jonka toisella puolella on ylösalaisin oleva järvi, jota saivo-kansa (vainajat) asuttavat.

Pakasaivo on meromiktinen järvi, jossa on normaalia järvivettä ainoastaan 12,5 metrin syvyyteen. Sen jälkeen vesi muuttuu nopeasti hapettomaksi ja samalla sen rikkivetypitoisuus nousee. Rikkipitoisuutensa tähden sinne uponneet puut ja muu aines säilyvät maatumattomina.

Kahden tunturin satulassa

Vielä samana päivänä matkani jatkuu Seitakierrokselle, jonka varrelle on kerätty tietoa pohjoisten kansojen maailmankuvasta ja suhteesta luontoon.

Luontokeskuksen takaa alkava Seitakierros on yhdeksän kilometrin pituinen patikointireitti, joka kiertää Kellostapulin tunturin. Reitin vaikeimmat kohdat pääsen etenemään pitkostettua ja porrastettua polkua pitkin.

Kellostapulin ja Keskisenlaen tunturihuippujen välissä on erikoinen notkolaakso, satula, joka syntyi mannerjään sulaessa. Korkeimpien tunturien huiput kurottuivat saarina jääkenttien yläpuolelle. Laakson länsipäähän, tunturirinteen ja jään reunan väliin kertynyt sulamisvesi patoutui jääjärveksi. Siitä vedet virtaisivat laakson pohjalta tunturiselänteen itäpuolelle ja huuhtoivat ja kuluttivat laakson pohjaa. Veden voimasta kallio kului niin, että siihen muodostui useita metrejä syvä kuru. Komeimmillaan Satulankuru on laakson itäosissa, jossa oli aikoinaan kaikkein kovin veden virtaus.

Ihmisen ja luonnon balanssi

Saamelaisten maailmankuva on pohjautunut ihmisen ja luonnon välisen suhteen tasapainoon. Ympäröivä luonto oli osa ihmisen voimaa. Hengissä pysyminen edellytti säästeliästä luonnonvarojen käyttöä, sillä luonnon tasapainon heikennyttyä saattoivat myös ihmisen voimat alkaa heikentyä.

Saamelaisyhteisön arvostetuin jäsen oli shamaani, noita, joka kykeni olemaan yhteydessä tuonpuoleiseen maailmaan, parantamaan sairaita ja ennustamaan tulevaa. Noitarummun avulla shamaani vaipui transsitilaan, jonka aikana sielu otti eläimen hahmon ja ryhtyi hoitamaan tehtäväänsä.

Kirkon tulkinnan mukaan shamanismi oli lähtöisin paholaisesta. Valtio kielsi muinaisuskontojen harjoittamisen 1600-luvulla ja shamaaneja surmatattiin ja heidän rumpujaan poltettiin. Shamanismi jäi tästä huolimatta osaksi pohjoista elämäntapaa, jota kristinusko omalta osaltaan sävytti.

Kohtaaminen metsätiellä

Seitakierroksen jälkeen lähden kävelemään takaisin metsätietä pitkin, kun kuulen yhtäkkiä, kuinka oksat alkavat rusahdella. Samassa poron vasa hyppää tielle. Ihan varma en ole kumpi meistä säikähtää enemmän. Arka eläin ei jää tarkkailemaan tilannetta, vaan hetken kuluttua se on jo kadonnut jonnekin metsän suojiin.

Poro kuuluu Tunturi-Lapin alkuperäisiin eläimiin ja sen alkumuotona pidetään villiä tunturipeuraa. Ihminen on käyttänyt poroa paitsi vetojuhtana myös houkutuseläimenä peurojenpyynnissä. Peuranpyynnistä siirryttiin sittemmin poronhoitoon. Ylläksen alueella on jäljellä useita poroerotuspaikkoja. Osaa näistä käytetään aika ajoin edelleen.

Peilityyneltä Kesänkijärveltä hillapolulle

Mikäli haluat lomallasi kalastella, sopivaa kalapaikkaa voi katsella esimerkiksi Äkäsjoelta, jonka nopeammin virtaavilta paikoilta voi tavoitella esimerkiksi harjusta. Kannattaa kuitenkin huomioida, että taimen on Äkäsjoessa rauhoitettu. Kohtuullisen ajomatkan päässä Äkäslompolosta on myös yksi Suomen parhaimmista lohijoista Tornio-Muonionjoki.

Äkäslompolossa sijaitsevalta Kesänkijärveltä mukaan voi onnistua saamaan esimerkiksi kirjolohta, siikaa tai ahventa. Järven itäpäässä on laavu, jonne pääsee veneellä tai luontopolkua pitkin. Vajaan viidenkymmenen hehtaarin suuruisen Kesänkijärven ympäri kiertää kuuden kilometrin pituinen Hillapolku, jossa voi tutustua kansallispuiston kasvimaailman erikoisuuksiin.

”Mustasilmä” ja muut kasvimaailman ihmeet

Kasvit ovat nousseet ensimmäisenä merestä maalle ja niillä on kyky menestyä paikoissa, joissa eläimet eivät voi elää. Soilla elävä hilla on sopeutunut kesäyön valoisuuteen ja yhteyttää sokeria ympäri vuorokauden. Eläimet ja ihmiset ovat riippuvaisia kasvien yhteyttämisessä syntyvästä ravinnosta.

Kasvit käyttävät typpeä proteiinien ja nukleiinihappojen rakennusosiksi. Suolla typpiyhdisteitä on niukasti. Ylläs-Pallastunturin kansallispuiston maastossa elävä pitkälehtikihokki saa typpeä lihasta. Lihansyöjäkasvi tukehduttaa hyönteiset lehtikarvojen tahmeaan nesteeseen ja neste sulattaa hyönteisten osat. Kasvin ateriointi on ohi vuorokaudessa.

Hillapolun varrelta löydän mustasilmäisen Ruohokanukan, joka viihtyy kosteissa paikoissa, rantojen ja soiden vierustoilla. Kasvimaailmassa harvinainen musta kukka muodostuu tiheistä kukinnoista, jotka näkyvät valkoisten ylälehtien keskellä. Kasvin kukinnan jälkeen sen latvaan muodostuu punaisia, puolukan kokoisia, myrkyttömiä luumarjoja.

 

Luontopolkujen ja patikointireittien lisäksi kansallispuistosta voi etsiä uusia elämyksiä vesistöistä käsin ja vuokrata esimerkiksi soutuveneen tai kanootin. Myös pyörillä ihmiset tuntuvat liikkuvan täällä ahkerasti. Merkittyjä retkeily- ja pyöräreittejä löytyy kiitettävästi, yli 400 kilometrin pituudelta.

Lomaviikon alkaessa surin Ilmatieteen laitoksen ennustuksia, joiden mukaan lähes koko viikko tulisi olemaan sateista. Onnetar kulki kutenkin matkassani ja mitään kovin suuria sademääriä yhtä päivää lukuun ottamatta ei sitten tullutkaan. Tunturien juurella, näköalapaikoilla ja kodan lämmössä ajan merkitys väheni ja syke tasaantui. Patikointi valoisissa kesäilloissa oli sekin kokemus sinällään.

Viikko on silti kovin lyhyt aika Lapin valloitukselle. Seuraavan kerran kun lähden pohjoiseen, tulenkin sitten pidemmäksi aikaa ja kenties kurssiksi on silloin otettava Suomen pohjoisin kylä, aivan Norjan rajan tuntumassa.