Muinaisen Suomen aarteiden jäljillä

Mitä voi saada selville ajasta, jolta ei löydy kirjoitettua tietoa?

Tavallisesta maassa lojuvasta kivestä saattaa arkeologi osata etsiä sellaisia merkkejä, joihin maallikon silmä ei tulisi kiinnittäneeksi huomiota. Pienet epätasaisuudet kiven pinnalla saattavat kertoa esimerkiksi siitä, että sitä on käsitelty ja se on toiminut muinaiselle ihmiselle työkaluna. Joskus hyvä onnikin voi puuttua peliin ja maan povesta paljastuu aarteita, joista moni historian tutkija voi vain haaveilla. Näin tapahtui esimerkiksi Eurassa. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin.

Vanhimmat esineet ja biologista alkuperää olevat näytteet, joita voidaan tutkia radiohiiliajoituksella ovat enintään 60 000 vuoden takaisia. Arkeologisten tutkimusten pohjalta voidaan kerätä tietoa myös siitä minkälaisen kulttuurin keskellä ihmiset elivät silloin ja minkälaisia elintapoja he noudattivat. Löydösten pohjalta voidaan lisäksi tulkita yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia ja niiden vaikutuksia yhteisöön ja ympäristöön.

Ihmisen oppiessa sekoittamaan kupariin muita metalleja, syntyi pronssi ja samalla alkoi noin tuhat vuotta kestänyt pronssikausi, joka ajoittui vuosiin 1500–500 ennen ajanlaskun alkua. Pronssikaudesta on melko vähän esinelöytöjä, mutta aikakaudesta voi kuitenkin tehdä havaintoja myös paljaalla silmällä. Esimerkiksi pronssikauden muinaisjäännöksiä kruunuja, toiselta nimeltään hiidenkiukaita voi löytää etenkin täältä Lounais-Suomesta.

Hiidenkiukaat ovat pronssikautisia hautapaikkoja. Röykkiöitä esiintyy erityisesti rannikolla ja niitä rakennettiin usein korkealle mäelle, kalliolle tai saarelle.

Sateista kesäsäätä uhmaten lähden ajamaan Salosta Teijon tietä kohti Viitannummen asuinaluetta, jossa sijaitsee kolme pronssikautista hautaröykkiötä. Jonkin aikaa ajettuani huomaan tienviitan ja käännän kurssini oikealle pienelle metsätiellä, jonka varteen parkkeeraan autoni jatkaakseni matkaa jalan. Edessä on tuuheaa korpimaista kuusimetsää, jota myötäilee mutkitteleva polku. Sitä seuraillen nousen koko ajan ylemmäs maastossa. Lopulta saavun rinteen päälle, jossa kohoaa komea hautaröykkiö, joka tunnetaan nimellä Viitankruunu. Nousen kruunun päälle katselemaan maisemia alas Halikonlahdelle.

Ehkei ollut välttämättä sattumaa, että kruunu sijaitsee juuri tässä. Haudan sijainnilla on voitu osoittaa tietyn suvun tai ryhmän oikeuksia maihin tai kalavesiin. Röykkiö on saattanut toimia hautana useille sukupolville. Kaikki henkilöt eivät kuitenkaan tuona aikana tulleet haudatuiksi tämän kaltaisiin röykkiöihin. Pronssikaudella yhteiskunta alkoi jakaantua yhteisöihin, joilla oli päälliköt. Röykkiön on saattanut saada viimeiseksi leposijakseen yhteisön päällikkö tai tärkeä merkkihenkilö.

Pronssikauden alussa käytettiin ruumishautausta, jolloin vainaja asetettiin suoraan maanpinnalle tai kalliolle ja röykkiö kasattiin vainajan päälle. Vainaja saatettiin myös haudata puiseen tai laattakivistä rakennettuun arkkuun. Pronssikauden loppukautta lähestyttäessä käytettiin useimmiten polttohautausta, jolloin vainajan palaneet jäänteet sijoitettiin röykkiön pohjalle ja röykkiö kasattiin niiden päälle.

Viitannummen hautaröykkiöt ovat kolmetuhatta vuotta vanhoja. Haudan keskellä oleva syvänne saattaa kertoa aarteen etsijöistä, koska vainajan mukaan laskettiin myös hautalahjoja. Edellisvuosisadalla elänyt kreivi Armfelt on tutkinut Viitannummen kookkainta hautaröykkiötä Viitankruunua ja pienintä latomusta ja löytänyt niistä hiiltä, palaneita luun siruja, saviastianpaloja sekä piiesineen katkelman.

Näkymä, jota nyt saan ihailla, on ollut pronssikauden ihmiselle tyystin toisenlainen, sillä meri on ollut silloin noin 20 metriä nykyistä korkeammalla ja Viitannummi osa merellistä sisäsaaristoa. Viitannummen suuret hautaröykkiöt eivät ole suinkaan kooltansa ylivertaisia. Suomen suurin hautaröykkiö sijaitsee Euran kuntaan kuuluvassa kylässä Paneliassa. Röykkiöhautaa kutsutaan kuninkaan haudaksi ja se on noin 3-4 metriä korkea.

Paremmin Eura tunnetaan kuitenkin rautakautisista löydöistään, jotka ovat aivan omaa luokkaansa. Rautakauden elämää tutkiakseni on lähdettävä siis sinne.

Saavun Kauttuan Luistarin muinaispuistoon lauantai-iltapäivänä. Sää ei helli tänäänkään, mutta onneksi sade pysyttelee poissa. Vastassa minua tervehtivät Raketiksi ja Ruudiksi nimeämäni lampaat, jotka salamana kiirehtivät poseeraamaan kameralle. Muut lampaat jatkavat työsarkaansa hautapaikkojen vartioina, kun astelen pitkin Luistarin kalmistoaluetta. Muinaispuiston aitasta löydän kuvamateriaalia, joka vie minut miltei viisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin.

Saman vuonna kun Neil Armstrong astui kuun kamaralle 1969, tehtiin Eurassa viemäröintitöitä Luistarin asuinalueelle. Kaivurin raivatessa maata edeltä tarttui kauhaan jotain, joka onnistui saamaan raivaustyöt täysin pysähdyksiin.

Työmiehen ilme on ollut varmasti näkemisen arvoinen, kun mullan seasta pilkistikin hopeakahvainen miekka. Tämä miekka paljastui tuhat vuotta vanhaksi ja se oli valmistettu luultavasti jossain frankkilaisessa asepajassa nykyisen Ranskan alueella.

Silloin ei uskoakseni ollut vielä aavistustakaan minkälaisesta löydöstä todella oli kyse, sillä täältä Luistarin alueelta kaivettiin vuosien 1969–1992 välillä yhteensä 1300 rautakautista hautaa ja tätä voidaankin pitää ehdottomasti Suomen suurimpana rautakautisena kalmistona. Luistarista on löytynyt myös harvinaista pronssi- ja rautakauden rajalle sijoittuvaa esineistöä.

 

Merkittävän panoksen muinaisen Euran tutkijana on tehnyt arkeologi, filosofian tohtori Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander. Tunnetuin ja mielenkiintoisin löytö oli haudassa numero 56.

Lehtosalo-Hilander kertoo Ylen dokumentissa kuinka kuumana kesäpäivänä kaivauksilla työskennellyt apupoika tuli keskeyttämään hänen työnsä ja kertoi, että oli löytänyt jotain, johon ei uskaltaisi enää koskea.

Pitkän maanittelun jälkeen poika sai Lehtosalo-Hilanderin liikkeelle. Haudasta pilkistäneet rahat nähtyään arkeologin ymmärsi, että nyt oli käsillä jotain aivan ainutlaatuista. Kesän kuumuuden tähden kaivaukset saivat kuitenkin odottaa iltaan asti ja hauta peitettiin. Illalla kaivauksia jatkettiin ja löydökset toimitettiin lopulta laatikossa ristikoituna Kansallismuseoon, jossa niiden tutkinta jatkui vielä kaksi viikkoa. Oli löydetty Euran emännän hauta.

Luistarin alueella osa hautapaikoista on merkitty kyltein, jossa kerrotaan mitä niistä on löydetty. Euran emännästä tiedetään, että hän eli miltei 50-vuotiaaksi ja kuoli 1020–1050 välisenä aikana. Hän oli Luistarin rikkaimman talon emäntä.

Haudasta löytyi 10 arabialaista rahaa, pari hopeariipusta ja kaksi länsimaista kolikkoa. Lisäksi ketjulaite, jossa oli kolmen soljen ja kahden ketjun kantajan lisäksi neljä ketjua ja riipusta. Kumpaankin ranteeseen oli vainajalle pujotettu kymmenkertainen rannerengas ja molempiin käsiin kaksi sormusta. Esiliinan punaisiin nauhoihin oli sidottu suuri koristeltu veitsentuppi. Helmaan oli aseteltu sirppi ja keritsimet sekä saviastia täynnä ruokaa.

Hauta oli peitelty spiraalipyörylöillä koristellulla viitalla sekä tuohilevyillä. Tämän ansiosta hauta oli säilynyt niin hyvin, että sen mukaan pystyttiin rekonstruoimaan Euran emännän puku. Euran emännän viereen on haudattu Luistarin päällikkö, jonka miekka teki paikan aikanaan tunnetuksi. Miekka on peräisin vierailta vesiltä ja se on samanlainen mitä norjalaiset viikingit käyttivät.

Nähdäkseni miltä Euran emännän puku näyttää rekonstruoituna, jatkan muinaispuistosta Nauravaan lohikäärmeeseen, joka ei nimestään huolimatta ole kiinalainen ravintola, vaan esihistorian opastuskeskus Eurassa. Nimi Naurava lohikäärme on annettu Euran Osmanmäestä löydetyn keihäänkärjen kuvion mukaan. Luistari ei siis ole ainut paikka Eurassa, josta on löydetty merkkejä muinaisesta elämästä.

Euran Pappilanmäestä löydetty kulta- ja hopeakoristeinen merovingiaikainen rengasmiekka on Euroopan hienoimpia. Eura on ollut asutettuna jo ennen Egyptin pyramidien rakentamista ja ensimmäiset euralaiset saapuivatkin tänne jo 5000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Euran Honkilahdessa sijaitseva Kolmhaara on toiminut yhtenä asuinpaikkana kivikauden ihmisille.

Nauravassa lohikäärmeessä pääsen käsilläni kokeilemaan rekonstruoitua rautakauden miekkaa. Se tuntuu yllättävän keveältä vaikka rautakautiset miekat painoivat keskimäärin noin kilon verran. Luistarista löydetty pohjoismaiden painavin miekka painaa jopa 2,7 kiloa.

 

Nauravassa lohikäärmeessä esillä olevan haudan numero 62 löydöt ovat peräisin vuodelta 900. Se pitää sisällään kolmen soljen yhdistelmän, joista kaksi on ollut hameen olkapäillä ja kolmas solki viittaa kiinnittämässä. Rannerengas oli katkaistu, jotta se oli saatu puettua vainajalle. Kummassakin kädessä oli kaksi sormusta. Kaulanauhassa oli 13 mahdollisesti kotimaista pronssihelmeä sekä viikinkiajalle tyypillisiä tummansinisiä lasihelmiä.

 

Lasivitriinissä on esillä miehen esineistöä: kaksi keihäänkärkeä, murtuneita saviastioita, veitsi, viikinkiaikainen miekka, joka on alun perin ollut 90 senttiä pitkä sekä pronssisormuksia ja hevosenkenkäsolki.

 

Euran kalmistoista tehdyt korulöydöt ovat toimineet innoituksen lähteinä myös korusuunnittelijoille. Kalevalakorun Euran sydän -riipuksen esikuvana on toiminut Euran Pappilanmäeltä tehty muinaislöytö.

Tällaista sudenpääkorua on taas kantanut Euran rikkain mies aikanaan.
Molemmat korut ovat omasta kokoelmastani muistuttamassa juuristani, koska olen tältä seudulta kotoisin. Voi niillä ajatella olevan myös toinenkin merkitys; toimia esi-isiemme tarinan jatkajina.

Jos arkeologiset löydökset kiinnostavat, kannattaa vierailla myös Kansallismuseossa Helsingissä, josta löytyy mielenkiintoista historiallista nähtävää Suomen esihistoriasta alkaen. Sieltä saa lisää tietoa pronssi- ja rautakauden elämästä ja pääset näkemään Eurasta ja muualta Suomesta löydettyjä esihistoriallisen ajan aarteita.