Suomen viidenneksi suurimman kaupungin Oulun keskustasta on noin viidenkymmenen kilometrin matka Perämeren suurimmalle saarelle. Tämä kiehtova saari on ollut ennen tätä kesää verkkaisen lauttayhteyden takana. Tänä kesänä pääsen tutustumaan sinne valmistuneeseen meren yli kulkevaan maantiereittiin. Nopeamman ja kätevämmän matkanteon lisäksi tämä tieosuus tarjoaa tilaisuuden katsella merimaisemia hiukan totutusta poikkeavalla tavalla.
Saarelta jatkan matkaani vielä etelään, runsaan kahdensadan kilometrin päähän. Siellä sijaitsee toinenkin maininnan arvoinen kohde. Tässä kullanväristen hiekkadyynien reunustamassa kalastajakylässä on menneinä aikoina toiminut muun muassa luotsiasema.
Olen matkaamassa kohti Oulun seutuun kuuluvaa Hailuotoa. Tämä on ainutlaatuinen hetki, sillä tästä kesästä lähtien mantereen ja Hailuodon välisen matkan pystyy taittamaan meren yli, Suomen pisintä pengertietä kulkien. Matkaa mantereelta Hailuotoon on noin kahdeksan kilometriä ja matkareitti kulkee myös Riutun ja Huikun pitkillä silloilla. Tällä reitillä hienoja merimaisemia pääsee ihailemaan tien molemmin puolin.
Vanhin kuvaus Hailuodosta löytyy Uppsalan yliopiston julkaisemasta väitöskirjasta. Siinä Petrus Mathesius kuvailee Hailuotoa vuonna 1734, seuraavalla tavalla:
”Yleisesti levinnyt mielipide on, että nimen tälle saarelle on suonut Kaarle IX. Suomen kielellä sitä kutsutaan Hailuodoksi. Se sijaitsee merellä, neljän peninkulman päässä Oulusta, kun mennään kohti länttä.”
Armottomana hallitsijana tunnettu Kuningas Kaarle IX, joka tämän tiedon mukaan olisi antanut saarelle nimen, hallitsi Ruotsin valtakuntaa vuosina 1604-1611.
Luotsauksella suojellaan arvokkaita merialueita
Hailuodon Marjaniemeen tullessani kiinnitän katseeni sataman edustalla olevaan luotsinkuljetuskalustoon. Tällaisia en ole ennen nähnytkään!
Luotsilaitos perustettiin maahamme jo vuonna 1696 kuningas Kaarle XI:n asetuksella. Tapulioikeuksien lisääntyminen lisäsi myös luotsien tarvetta vaarallisilla meriväylillä. Luotsit olivat Hailuodossa aikanaan arvostettuja ammattilaisia. Ammatin varjopuolena oli toisaalta ankara velvoite työn tuloksellisuudesta. Mikäli kruunun alus ajoi karille, saatettiin luotsi tuomita kuolemaan.
Itämeren kautta kulkevan vienti- ja tuontikaupan sujuvuuden kannalta luotsaus ja sen myötä turvalliset merikuljetukset ovat tärkeitä yhä nykyäänkin. Luotsauksen avulla mahdollistetaan laivojen turvallinen kulku Suomen aluevesillä ympäri vuoden. Paikallisolosuhteet tunteva luotsi on korvaamaton apu alusten turvallisessa navigoinnissa esimerkiksi saaristossa ja matalilla merialueilla. Luotsaustoiminta mahdollistaa myös Itämeren suojelemisen liikenteen aiheuttamilta haitoilta. Toimintaa rahoitetaan luotsausmaksujen avulla.
Perämeren luotsiasemat sijaitsevat Kokkolassa ja Oulussa. Hailuodosta löytyy Perämeren luotsausalueen yksi viidestä tukiasemasta.
Lintujen saari
Hailuodon saarella on tavattu jopa kolmesataa eri lintulajia. Saarta pidetäänkin yhtenä Suomen arvokkaimmista lintualueista.
Alueella pesii muun muassa merihanhia, nokikanoja ja joutsenia. Harvinaisempina lajeina muun muassa kaulushaikaroita ja ristisorsia.
Täällä Marjaniemen kylässä voi tehdä havaintoja myös tiiroista, kuten räyskästä, pikkutiirasta tai pesivistä lapintiiroista, jotka puolustavat pesäänsä herkeämättä. Liian lähelle ei siis kannata mennä!
Tiira kykenee lentämään paikallaan siipiään räpytellen. Kun lintu havaitsee kalasaaliin, se syöksyy sukeltamaan kalan merestä ja nielaisee sen kokonaisena alas.
Useat tiiralajit talvehtivat Afrikassa. Osa tiiroista muuttaa talvehtimaan jopa Etelämantereelle asti. Muuttomatka Suomesta alkaa viimeistään syyskuussa.
Hailuodon saarella saattaa päästä todistamaan myös muuttomatkaansa aloittavia merikotkia, hiirihaukkoja ja piekanoja. Saarella on useita lintutorneja, joista pääsee tarkkailemaan monia lintulajeja.
Haaksirikoista kohti turvallisempaa merenkulkua
Historian saatossa Hailuodon matalat ja karikkoiset rannat ovat olleet vaarallisia useille purjealuksille. Monet kapteenit ottivat isoja riskejä yrittäessään ehtiä talveksi Oulun satamaan. Purjealukset liikkuivat liian lähellä Hailuodon matalia vesiä. Myös kovat länsimyrskyt ohjasivat usein niitä kohti rantaa. Näin tapahtui myös vuonna 1695 kauppias Daniel Pilkarille. Kauppias ja hänen miehistönsä joutui haaksirikkoon Hailuodon lähettyvillä. Alus ja koko miehistö lasteineen vajosi syvälle meren syvyyteen.
Oulun tervaporvarit alkoivat kiinnostumaan kaupungin edustan merenkulun turvallisuudesta 1770-luvulla. Hailuotoon palkattiin kaksi luotsia. Lisäksi oululaiset porvarit rakennuttivat Hailuodon Marjaniemeen laudoitetun tunnusmajakan, pookin. Syysmyrskyt kurittivat sitä kuitenkin sen verran pahasti, että se lopulta vaurioitui.
Hailuodon länsiosassa sijaitsevasta Marjaniemestä muodostui Hailuodon merenkulun keskus. Saaren edustalla toimi 1700-luvun lopulla myös miehittämätön majakka-alus. Se viitoitti merivirran suunnan ja auttoi ohjaamaan purjehtijoita kohti määränpäätä.
Oulun porvarit vastasivat luotsaus ja majakkatoiminnasta Hailuodossa aina vuoteen 1848, jonka jälkeen vastuu siirtyi kruunulle.
Vuosina 1853-1856 käyty Krimin sota katkaisi suunnitelmat pookin muuttamisesta valomajakaksi. Sodan jälkeen tunnusmajakka kuitenkin korjattiin. Noin viisitoista vuotta myöhemmin pookin viereen rakennettiin nykyäänkin käytössä oleva Marjaniemen majakka.
Marjaniemen majakka on saanut toimia Ouluun johtavan laivaväylän meriturvallisuuden mahdollistajana jo yli sadanviidenkymmenen vuoden ajan.
Majakan suunnittelun oli saanut tehtäväkseen aikanaan herra nimeltään Axel Hampus Dahlström. Dahlström oli tuona aikana yksi Suomen johtavista arkkitehdeistämme ja hänen kättensä jälki näkyy tänä päivänä myös esimerkiksi Helsingissä Ravintola Kappelissa ja Vanhassa ylioppilastalossa. Marjaniemen lisäksi Dahlström suunnitteli myös viisi muuta majakkaa eri puolille Suomea.
Marjaniemen majakasta tuli Suomen pohjoisin valomajakka, johon sytytettiin valot ensimmäisen kerran 3. syyskuuta, vuonna 1872. Sen tiilestä muurattu ja valkoiseksi rapattu torni kohoaa kahdenkymmenenviiden metrin korkeuteen.
Majakan huipulle johtaa kapea ja ahdas porraskäytävä. Välitasanteita ei tänne aikanaan rakennettu säästösyistä. Porraskäytävän kapeuden tähden käytävässä ei ole mahdollista kävellä rinnakkain, vaan eteneminen tapahtuu yksi ihminen kerrallaan. Majakkavisiitille pääsee oppaan lisäksi samanaikaisesti enintään viisi vierailijaa.
Lähden nousemaan sadankymmenen askelman päässä olevaan valohuoneeseen. Lasken mielessäni jokaisen askelman, kunnes viimein olen ylhäällä.
Ylhäällä linssilaitteisto valtaa suurimman osan pienestä tilasta ja täällä on myös aika kuuma auringon paistaessa sisään ikkunoista. Majakan huipulla oleva näköalatasanne ei ole turvallinen, joten saarimaisemia pääsee katselemaan ainoastaan valohuoneen ikkunan läpi.
Marjaniemen majakan ensimmäinen linssilaitteisto oli niin sanotun Fresnelin järjestelmän mukainen kristalliprismalaitteisto. Se kykeni näyttämään valoa yhdentoista merimailin päähän, joka vastasi kilometreissä noin kahtakymmentä kilometriä. Kellokoneisto pyöritti diopterista linssistöä ja majakan valo vilkkui aina kahdenkymmenen sekunnin välein.
Majakan lyhdyn polttimoon käytettiin aluksi naurisöljyä. Vuoden aikana sitä kului noin kaksisataaviisikymmentä litraa. Vuonna 1908, Marjaniemen majakkaan asennettiin kaasuöljypolttimo.
Sähköt Marjaniemen majakkaan saatiin vasta vuonna 1962. Kehitys johti siihen, että majakkamestarin ja kahden majakkavartijan virat lakkautettiin.
Viime vuonna linssin sisälle asetettiin LED-lamppu. Majakan nykyinen valoteho on 1,36 miljoonaa kandelaa. Yksi kandela vastaa yhden kynttilän valovoimaa.
Kalastajamökit
Ahvenanmantereen ja Kemiön jälkeen, Hailuoto on Suomen kolmanneksi suurin saari. Ensimmäisiä asukkaita täällä ovat olleet luonnollisesti kalastajat. Marjaniemen kärkeen muodostui aikanaan kalastajakylä, jossa lähelle toisiaan rakennetut kalastajamökit tarjosivat suojaa saaren asukkaille vihmovia merituulia vastaan.
Tämä ainutlaatuinen kyläidylli on säilynyt aina näihin päiviin asti. Vanhat rakennukset tuovat kaikuja menneestä maailmasta ja perinteistä. Myös uutta rakennuskantaa on noussut vanhojen rakennusten rinnalle.
Hailuodossa aikanaan toiminut luotsiasema palvelee nykyisin Luovo-nimisenä hotellina. Hotelli sijaitsee Marjaniemen majakan välittömässä läheisyydessä.
Marjaniemen majakan tuntumasta lähtee myös lankutettu luontopolku, joka johdattaa minut kohti merenrantaa.
Kansallismaisema ja suojelukohde
Arviolta kaksituhatta vuotta sitten Hailuodon saari kohosi merestä. Sen maisemaa ovat muovanneet tuuli ja jää, virtaukset, aallot sekä maankohoamisilmiö.
Hailuoto muodostui aikanaan kolmesta erillisestä saaresta, jotka maan kohoaminen on liittänyt yhteen.
Sadan vuoden aikana maa kohoaa Perämerellä noin metrin verran. Viimeisimmän jääkauden jälkeen maankohoaminen oli noin viisitoistakertaista nykyiseen verrattuna.
Kahdensadan neliökilometrin suuruinen Hailuoto on Suomen ainoa kunta, joka kokonaisena kuntana on saanut kansallismaiseman arvon. Saarelle tunnusomaista ovat merestä kuroutuneet kluuvijärvet, laajat rantaniityt, puhtaat mäntymetsät, jäkäliköt sekä nämä, laajat ja kumpuilevat dyynirannat.
Luonnon muovaamien dyynien päällä voi nähdä kasvavan rantavehnää, mikä vähentää lentohiekan määrää tuulisina päivinä. Hailuodon sisäosissa on tasaista mäntykangasta, jossa kasvaa erityisesti jäkälää. Harmaaporonjäkälä on porojen yksi tärkeimmistä ravinnonlähteistä. Sillä onkin ruokittu aikanaan tällä saarella olleita poroja.
Usean sadan vuoden ajan Hailuodon karuja länsi- ja pohjoisosia laidunsivat myös lampaat ja naudat. Saaren vehreän eteläosan rantaniittyjä niitettiin eläinten ravinnoksi. Rantaniittyjen rehuista saatiin myös pelloille ravinteita. Peltojen ravinteina käytettiin myös rantojen levää, liivaa. Laidunnuksen loputtua maisema muuttui lopulta rantaniityiksi, nummiksi ja kuiviksi kentiksi.
Hailuodon retkeilyreittejä voi taittaa pyörällä tai kävellen. Saarella on useita Natura 2000 -alueita, joiden tavoitteena on turvata kansallismaiseman ja kulttuuriperinnön säilyminen. Erityisesti jäkäläkankaat ja nummet ovat herkkiä kulutukselle. Herkän elinympäristön säilyminen edellyttää sen huomioon ottamista suojelualueilla liikkuessa. Siksi moottoriajoneuvolla liikkuminen teiden ulkopuolella on kielletty.
Natura 2000 -suojeluohjelman avulla Hailuodon saaren arvokasta luontoa pyritään säilyttämään myös tuleville sukupolville. Suojeluohjelma kohdistuu saaren linnustoon, sen perinnemaisemiin ja uhanalaisiin kasveihin.
Kalastusperinne elää
Hailuodossa on ollut asutusta lähes tuhat vuotta. Kalastuksen rinnalla elinkeinona on harjoitettu myös maa- ja karjataloutta. Enimmillään saarella on asunut 1800-luvun lopulla noin kaksituhatta ihmistä ja nykyisin runsas yhdeksänsataa. Tänä päivänä palvelut muodostavat merkittävän osan Hailuodon elinkeinorakenteesta. Saarella kalastetaan silti yhä tänäkin päivänä. Marjaniemi toimii Perämeren alueella tärkeänä kalastussatamana. Hailuodon merialueilta pyydetään muun muassa siikaa, silakkaa ja lohta. Runsaiden hyljekantojen tähden myös ahvenen merkitys pyyntikalana on kasvanut.
Uusiutuvan energian tuotanto koetuksella
Hailuodosta pois ajaessani pysähdyn vielä näköalaleventeelle, jossa näkyy huikean korkeita tuulivoimaloita.
Nykyisin Suomen energiatuotannosta lähes puolet syntyy uusiutuvasta energiasta. Tulevaisuudessa energiantarve kasvaa merkittävästi, erityisesti Suomeen rakennettavien datakeskusten tähden. Kunnille nämä datakeskukset tuovat tuloa muun muassa työllistävän vaikutuksen ja kiinteistöveron muodossa.
Datakeskusten rakentaminen herättää kuitenkin paljon ajatuksia muun muassa siitä, miten sähkön hinta kehittyy tulevaisuudessa, kuinka monta suomalaista työntekijää ne työllistävät vakituisesti ja
entä kuka kantaa tosiasiallisen vastuun, mikäli datakeskushankkeista aiheutuisi merkittävää ympäristövahinkoa?
Aalto yliopiston ja Oxfordin yliopiston selvityksen mukaan vuonna 2025, toimivia datakeskuksia oli Suomessa neljäkymmentä. Tekniikka & Talous -lehden artikkelin mukaan Suomeen olisi mahdollisesti tulossa yli sata datakeskusta lisää.
Toteutuessaan nämä hankkeet tulisivat muuttamaan merkittävästi totuttua ympäristöämme.
Ilta alkaa jo laskea mailleen, kun saavun takaisin Kalajoelle, josta matkanteon aloitin. On aika lähteä lepäämään, sillä huomenna matka jatkuu hieman etelämmäs kohti toista Perämeren rannikon retkikohdetta.
Kalastajien saarelle
Seuraava aamu valkenee varsin poutaisessa säässä. Lähden ajamaan Kalajoelta kohti Kokkolaan kuuluvaa Lohtajaa. Maisemien vaihtuessa, myös maakuntaraja ylittyy. Saavun Pohjois-Pohjanmaalta Keski-Pohjanmaalle.
Edessämme siintää Ohtakari, joka tunnettiin aikanaan myös Susisaaren ja Ison Suden nimillä.
Ohtakarin saaresta ja kalastajakylästä löytyy merkintöjä jo 1500-luvun verokirjoista, jossa se mainitaan kalastajien ja hylkeenpyytäjien tukikohtana. Nykyisin kalastuksen merkitys saaren elinkeinona on vähentynyt merkittävästi.
Ohtakariin perustettiin luotsiasema vuonna 1848, jossa se toimi yli sata vuotta. Luotsit saapuivat Ohtakarille keväisin ja toivat mukanaan sekä perheensä että karjansa. He asuivat koko kesän ajan saarella.
Merkittävä muutos saaren elämään tapahtui vuonna 1972, jolloin mantereen ja saaren välille rakennettiin pengertie. Kovalla tuulella kapeahkoa pengertietä ajaessa voi todella kokea olevansa luontoa lähelle, sillä tielle saattaa lentää niin hiekkaa kuin merivettäkin.
Jo vuonna 1926 perustetun Lohtajan Kalastajainseuran järjestämää, Ohtakarin kalajuhlaa vietetään saarella aina heinäkuu kolmantena sunnuntaina. Silloin tänne noin kolmenkymmenen hehtaarin saarelle voi kokoontua juhlimaan jopa tuhansia ihmisiä. Merelliset ruoat, kuten siikavelli kuuluvat silloin asiaan.
Kalastuksessa turvauduttiin myös taikavoimiin
Entisaikoina kalastajat asuivat saarella parhaan pyyntikauden ajan, keväästä myöhäiseen syksyyn. Purjeveneillä kalastajat tekivät pyyntimatkoja kalapaikoille, joista saatiin muun muassa siikaa, silakkaa ja lohta. Aluksi kalastuksessa käytettiin verkkoja, myöhemmin siirryttiin rysäkalastukseen.
Kalastusvälineisiin liittyi muinoin paljon taikauskoa. Niillä pyrittiin parantamaan kalaonnea. Verkkoihin saatiin paljon kalaa lausumalla verkonlaskun yhteydessä sanat:
”Täällä verkkoni venyvi, rysäni ryhöttelevi, uikaa ummessa silmin, käykää käkrässä nisoin, minun pyydys paikoilleni, minun saalis salmilleni!”.
Ennen ajateltiin myös, että onnen määrä on vakio, joten toisen onni oli itseltä pois. Siksi, jos joku uskalsi katsoakin saaliiseen päin, niin luettiin hiljaisesti loitsu:
”Nokea noijan silmään, karstaa kateen sieraimiin!”.
Purjehtijoille sää ja tuulen voimakkuus olivat niin tärkeitä asioita, että tässäkin turvauduttiin erikoisiin taikakeinoihin. Taitavilta noidilta ostettiin tuuleen vaikuttavia, nahkahihnaan tehtyjä solmuja, joita avaamalla voitiin vaikuttaa niiden voimakkuuteen. Ensimmäisen solmun avaaminen takasi lempeitä tuulia, toinen navakampia, mutta kolmannen solmun avaamisesta seurasi raivokas myrsky.
”Ja kovia ovat kokeneet ne, jotka halveksuen ovat kieltäneet, että tuollaisissa solmuissa, voisi piillä sellainen voima”, kertoi Uppsalan arkkipiispa Olaus Magnus vuonna 1555, latinankielisessä kirjassaan Pohjoisten kansojen historia.
Merelle jääneet
Kalastaminen merellä on ollut riskialtista työtä. Jossain määrin se on varmasti sitä vielä tänäkin päivänä. Meren arvaamattomuudesta ja armottomuudesta kertoo luontopolulta löytämäni muistomerkki, joka on omistettu hukkuneille kalastajille. Sen toiselta puolelta löytyy niiden kalastajien nimet, jotka eivät koskaan palanneet mereltä.
Muistomerkki on Lohtajan kalastajainseuran tilaama ja peräisin vuodelta 1978.
Ohtakarin luontopolku
Saaren kiertävällä, noin puolentoista kilometrin pituisella luontopolulla pääsee tutustumaan leppoisasti Ohtakarin vaihtelevaan ympäristöön.
Saaren keskiosassa voi pysähtyä ihmettelemään vaikka erikoisesti haarautunutta mäntypuuta. Puu on vanha, mutta sen latva on saattanut vahingoittua se ollessa vielä nuori. Tällöin puun sivuoksat alkavat kasvaa voimakkaasti ja ottavat latvan aseman.
Luontopolun varrella on myös mahdollisuus kiivetä katselemaan maisemia puiseen tunnusmajakkaan, pookiin. Pookista Ohtakarin saarta ja sen maisemia voi tarkkailla lintuperspektiivistä käsin. Tämä sopii sinulle, joka et erityisemmin kaihda korkeita paikkoja.
Symboliikkaa ja kansantaruja
Ohtakarin luontopolulla kulkiessani löydän kivikasan, jonka päällä on risti. Mietin mielessäni mistä tässä on kyse. Asiaa selvitettyäni kivien merkitys lopulta avautui.
Kiviä on kannettu saamieni tietojen mukaan tälle paikalle aina 1970-luvulta asti. Kyseessä on paikallisen seurakunnan aloittama tapa. Kivi symbolisoi taakkaa, joka tähän kivikasaan kantamalla jätetään taakse.
Ohtakarin saarella kerrotaan olevan myös kaksi jatulintarhaa. Nämä kivilabyrintit ovat erikoisia muinaisjäännöksiä, joiden syntyhistoriasta ja merkityksestä ei ole varmuutta.
Vanhan kansan kerrotaan pitäneen jatuleita jättiläisinä tai ainakin väkivahvana kansana. Jatulien kerrottiin viihtyvän omissa oloissaan. He väistyivät suomalaisten ja saamelaisten tieltä aina pohjoisempaan päin, kadoten lopulta kokonaan näkyvistä.
Jatulien uskottiin omaavan noitavoimia. Siksi heidän rakennelmiin, jatulintarhoihin suhtauduttiin pelonsekaisella kunnioituksella. Sen välttämiseksi, ettei kulkija joutuisi noitavoimien kohteeksi ja pääsisi turvallisesti kivilabyrintista ulos, jatulintarhan seinämiä ei sopinut ylittää, vaan polkua ja sen mutkia piti seurata tarkasti.
Useimpien jatulintarhojen arvioidaan olevan aikaisintaan 1100-luvulta. Ohtakarin saaren jatulintarhojen arvioidaan olevan rakennettu viimeistään 1500-luvulla ja ne saattoivat täällä liittyä kalastajien ja merenkävijöiden harjoittamaan magiaan.
Ohtakarin pohjoisosasta löytyy vanha rantakivikko. Sen syntyhistoria ulottuu tuhansien vuosien taakse. Aikanaan kun rantaviiva on ollut nykyistä korkeammalla, meren aallot ja talvella jäämassat sekä vuorotellen jäätyvä ja sulava vesi ovat halkaisseet kiviä. Vähitellen, aikojen saatossa toisiinsa hankautuneet kivet ovat hioutuneet pyöreiksi. Tällaisia muinaisia rantakivikoita on ollut tapana kutsua muun muassa pirunpelloiksi.
Karu kasvupaikka ei juuri suosi monia eliölajeja. Jäkälät, kuten esimerkiksi kiventiera, muodostavat kuitenkin poikkeuksen. Niitä on havaittavissa kivien pinnoilla. Kosteuden ne ottavat ilmasta.
Muuttuva dyynimaisema
Vattajanniemeä pidetään Euroopan suurimpana boreaalisen vyöhykkeen dyynirantana, joka jatkuu vielä vedenalaisena useita kilometrejä luoteeseen.
Niemi on syntynyt viimeisen jääkauden aikana, jolloin Skandien vuoristosta levisi tänne arviolta muutaman kilometrin paksuinen jäätikkö. Jäätikön alkaessa sulaa, railoissa virrannut sulamisvesivirta kuljetti mukanaan soraa ja hiekkaa, jotka valuivat sulamisvesivirtojen pohjalle harjuiksi. Aallokko ja vesi saivat hiekan liikkumaan ja harjun tasoittumaan. Vielä jääkauden lopulla Lohtajan alue, kuten myös Pohjanmaa, olivat vedenpinnan alla. Maankohoamisen ansiosta harjuhietikot kohoavat yhä merestä.
Vattajanniemen pohjoisosassa on dyynejä, joita tuuli muovaa ja liikuttaa. Kun kasvit saavat pintahiekan sidotuksi, dyynien eteneminen pysähtyy. Kasvillisuuden kehittyessä, niistä syntyy aikaa myöden kangasmetsiä. Menneisyys ja nykyisyys kohtaavat täällä luontevasti, sillä Vattajanniemen kumpuilevat kankaat ovat muinaisia dyynejä.
Osa Vattajanniemestä on rajattu Suomen puolustusvoimien ja Nato-liittolaisten harjoitus- ja ampuma-alueeksi. Sen tähden Puolustusvoimien julkaisemia ampuma- ja melutiedotteita sekä mahdollisia varoituskylttejä on tärkeä noudattaa. Tilaa riittää silti hyvin niin auringonpalvojille, kuin luontoharrastajillekin, sillä Vattajanniemessä hiekkarantaa riittää yli viidentoista kilometrin pituudelle.
Virkistävän saariseikkailun päätteeksi saavun illansuussa takaisin Kalajoelle, jossa teen vielä pienen iltakävelyn Keskuskarin aallonmurtajalle.
Vaikka Hailuodon ja Ohtakarin saarten historiassa ja luonnossa on samankaltaisuutta, niiden tunnelma ja energia on silti erilainen. Molemmissa kohteissa voi kuitekin kokea saaristoluonnon erityislaatuisuuden. Samalla pääsee rentoutumaan ja palautumaan nykyelämän kiireestä ja kuormituksesta. Saariseikkailulle kannattaa suunnata avoimella mielellä ja ennen muuta joustavalla aikataululla. Ehkä seuraava retkikohteesi saattaa löytyä juuri täältä!
Retkihetki – matkablogi ja retkiblogi kotimaan kohteista