Suoluonto tarjoaa turvapaikkoja elämälle

Suo on ollut suomalaisille kautta aikojen pelon, vaaran ja kuoleman symboli. Soiden uskottiin vetävän kulkijaa puoleensa ja vetisestä suosta arveltiin olevan mahdotonta selvitä. Viljelijän piti ennen muinoin raivata hallan asuinsija, suo, jottei sato tuhoutuisi. Kansantarinat kertovat myös ihmisten uhraamisista ja teloituksista suon silmään ja näitä pelkoja ovat ruokkineet vielä lisää soilta tehdyt ruumislöydöt. Vaikka suohon on todellisuudessa hyvin hankala hukkua, on pelko jäänyt elämään ihmismieliin.

Maaliskuussa asetin oman rohkeuteni koetukselle ja tutustuin kahden kansallispuiston suoalueeseen. Samalla aloin ymmärtää miksi suoluonnon suojelu on tärkeää ja ajankohtaista juuri nyt.

Maaliskuinen Kurjenrahka

Saavun Ruskossa sijaitsevaan Kurjenrahkan kansallispuistoon aamupäivällä. Tarkoituksenani on tänään retkeillä kansallispuiston Karpalopolun vajaan parin kilometrin pituinen rengasreitti. Kurjenrahkan kansallispuisto on 29 neliökilometrin suuruinen luonnontilainen suojelualue, joka muodostuu keidassoista, suojärvistä ja metsistä. Vaikka näennäisesti täällä onkin rauhallista ja hiljaista, pitää kansallispuisto sisällänsä monipuolista elämää ja ainutlaatuisen ja herkän ekosysteemin, jonka toiminnalla on suuri merkitys eri eliölajeille; myös meille ihmisille.

Kansallispuiston arvokas pääoma

Kurjenrahkan aarnialueella esiintyy runsaasti vanhaa puustoa sekä lahopuuta. Kansallispuiston aarniometsien lahoavat puut tarjoavat elinympäristön, ravintoa sekä suojaa monille uhanalaisille eläin- ja kasvilajeille. Useimmat alueella kasvavat puut ovat yli 150-vuotta vanhoja.

Vanhat lahopuut ovat mieluisia pesäpaikkoja muun muassa helmi- ja viirupöllöille, tikoille sekä muille kolopesijöille. Aarniometsät toimivat orgaanisen hiilen varastoina ja ne kykenevät sitomaan tehokkaasti hiilidioksidia ilmakehästä. Hiilidioksidipitoisuuden kasvu on yksi ilmastonmuutokseen vaikuttavista tekijöistä. Aarniometsien hävittäminen kiihdyttää paitsi lajien häviämistä myös ilmastonmuutosta. Täällä Etelä-Suomessa tilanne on erittäin huolestuttava ja aarniometsien osuus on ainoastaan joitain promilleja.

Suomalainen edesmennyt ekologi Ilkka Hanski on ansiokkaasti tutkinut muun muassa luonnon monimuotoisuuden merkitystä ja suojelua. Hänen Ahvenanmaalla toteutetusta täpläverkkotutkimuksestaan on tullut tunnettu kansainvälinen mallisysteemi, jonka ansioista on kyetty havainnoimaan eri lajien sopeutumista ilmastonmuutokseen ja elinympäristöjen sirpaloitumiseen. Hän selvitti myös yhdessä allergiatutkijoiden, molekyylibiologien, tilastotieteilijöiden ja immunologien kanssa ihmisten asuinympäristön biologisen monimuotoisuuden suhdetta allergioihin ja muihin tulehdussairauksiin. Hanskin kertoman mukaan useat hänen tutkimuksensa ovat saaneet inspiraation lapsuuden seikkailuista.

Kuhankuonon rajapaikka

Karpalopolun alkupäästä löytyy Kuhankuonon rajakivi. Kuhankuono on seitsemän kunnan, vanhan Raision, Auran, Maskun, Mynämäen, Pöytyän, Turun ja Ruskon rajakohta. Ensimmäinen maininta rajakivestä on vuodelta 1381, jolloin tämä Kuhankuonon rajakivi mainitaan Maskun ja Nousiaisten rajapaikkojen luettelossa. Arvellaan, että joko nimi Kuhankuono on tullut rajakiven sijaintipaikan nokkaa muistuttavasta muodosta tai sitten nimellä on viitattu erärajojen- ja teiden merkkipaikkaan.

Kurjenrahkan eläimet

Astellessani syvemmälle Kurjenrahkan reittiä, eteeni avautuu suoalue, jonka karua kasvumaata vierustaa tiheäkasvuinen männikkö. Yli kahdenkymmenen neliökilometrin laajuinen, Kurjenrahkan suo on Varsinais-Suomen ja lähes koko Etelä-Suomen laajin yhtenäinen suoalue.

Kansallispuiston luonnossa elää lukuisia nisäkäslajeja, kuten soiden reunojen vanhoissa sekametsissä viihtyvä liito-orava. Suuremmista nisäkkäistä alueella esiintyy muun muassa kettuja, näätiä, supikoiria, mäyriä, saukkoja ja ilveksiä. Joskus kansallispuiston alueelle saattaa löytää tiensä myös yksittäinen karhu tai susi. Nimensä mukaan Kurjenrahkassa pesii huhtikuun puolessa välissä Suomeen palaavia kurkia. Keväisin ja syksyisin alueella nähdään myös erikokoisia muuttoparvia.

Lyhyt Karpalopolun reitti kiertää suoalueen halki metsän siimekseen ja sieltä takaisin retkeilijöitä varten suunnitellulle Kurjenpesä-nimiselle Luontotuvalle. Mikäli haluaa kiertää pidemmän rengasreitin, toinen vaihtoehto on tehdä noin kuuden kilometrin pituinen Savojärven kierros. Kurjenrahkan läpi kulkee myös yli 300 kilometrin pituinen Kuhankuonon reittikokonaisuus.

Kurjenpesässä

Kurjenrahkan kansallispuiston Kurjenpesässä on aika nauttia retkieväitä ennen matkan jatkumista toisen kansallispuiston alueelle. Eväiden syömisen ohella saan tutustua näyttelyyn, joka kuvaa suota eri vuodenaikoina kurjen näkökulmasta katsottuna.

Kurjista jäi mieleeni ainakin se, että usein niiden ensimmäinen pesintäyritys epäonnistuu. Ensimmäistä pesintää voidaan pitää lähinnä kurkien parisuhteen harjoitteluna, ikään kuin kihlajaisaikana. Vakiintunut parisuhde kestää kuitenkin kurjilla niiden elämän loppuun asti. Hautomisaikaan soilla voi nähdä ruskeaselkäisiä kurkia. Ruskean värin kurkiemo saa viskoessaan suovettä päälleen. Värjäytynyt höyhenpeite toimii linnulla suojavärinä ja auttaa sitä kätkeytymään paremmin suomaisemaan.

Torronsuon kansallispuisto

Tammelan kunnassa, Kanta-Hämeessä sijaitsee reilut 25 neliökilometrin laajuinen Torronsuon kansallispuisto, jonne lähden ajamaan seuraavaksi. Torronsuon kansallispuiston lähtöpisteeseen, Kiljamon pysäköintialueelle ajan Someron kautta Forssan suuntaan tietä numero 282, joka johdattaa minut Torron kylän pohjoispuolella sijaitsevaan kansallispuistoon.

Torronsuo on arvokasta lintualuetta, jossa pesii noin sata eri lintulajia sekä useita hyönteisiä, joita ei tavallisesti tavata muualla Etelä-Suomessa. Jos ei kärsi korkeanpaikan kammosta, lintuja voi tarkkailla esimerkiksi Kiljamon lintutornista, joka sijaitsee pysäköintialueen välittömässä läheisyydessä.

Kiljamon ympäri pääsee kulkemaan noin 1,5 kilometrin pituisen rengasreitin, mutta tarkoituksenani on tänään kulkea vähän pidemmälle, Härksaaren vanhalle louhokselle.

Torronsuon etelälaidan kalliopaljastuma havaittiin 1700-luvulla hyväksi kvartsinlähteeksi. Kvartsia hyödynnettiin silloin Suomen ainoan lasitehtaan, Åvikin tarpeisiin. Myöhemmin alueelta löydettiin ja louhittiin myös maasälpää. Reitti vanhalle louhosalueelle kulkee pitkospuita pitkin, metsän poikki kohti kallioita. Yhteensä matkaa tulee pysäköintialueelta noin 8 kilometriä.

Torronsuo syntyi järvestä

Suon varella näen useita eri kokoisia jääpeitteisiä allikoita. Boreaalikaudella, noin 8500 vuotta sitten tällä alueella sijaitsi laaja järvi. Torronsuo on saanut alkunsa Yoldiameren savipohjaiseen lahteen meren vetäydyttyä alueelta maankohoamisen seurauksena. Sen matalimmat osat alkoivat vähitellen kasvaa umpeen.

Torronsuon soistumiskehitys on ollut nopeaa. Kun turvekerrostumia on tutkittu, on niistä voitu havaita, että suota edeltänyt järvi on kasvanut umpeen jo arviolta kahdeksantuhatta vuotta sitten. Järvien umpeenkasvu eteni nopeasti lämpiminä ja kuivina ilmastokausina 7000-4500-vuotta sitten. Veden haihtuminen oli runsasta ja sateita oli vähän. Järvialtaiden vedenpinta laski ja kiihdytti järvien umpeenkasvua. Noin viisituhatta vuotta sitten kosteammaksi muuttunut ilmasto antoi suoturvetta muodostavalle rahkasammaleelle loistavat kasvuolosuhteet.

Vanhin turve alkoi kerrostua tälle alueelle 10 480 vuotta sitten. Vuosituhansien aikana kehittynyt turvekerrostuma on paikoitellen jopa 12 metrin paksuinen. Torronsuota pidetäänkin Suomen syvimpänä suona.

Torronsuon historiasta kertovat myös kansallispuiston alueelta löydetyt useat muinaisjäännökset, kuten ajoittamattomat kiviröykkiöt sekä kivikautiset asuinpaikat.

Torronsuon kasvillisuus

Täällä Torronsuolla kasvaa karpaloa, lakkaa ja variksenmarjoja. Suolla voi tavata myös tupasvillaa, mutasaraa, leväkköä sekä lihansyöjäkasvina tunnettua pyöreälehtikihokkia. Muutamissa Torronsuon suosaarekkeissa kasvaa metsälehmusta. Kansallispuistosta on löydetty lisäksi sisämaassa hyvin harvinaiseksi käynyttä lapalumijäkälää.

Perintö jälkipolville

Pitkospuiden varrelta löytyy levähdyspaikkoja, johon olisi mukava jäädä katselemaan maisemia, mutta avoimuutensa tähden suoalue on sen verran tuulinen, että koetan matkata joutuisasti. Näissä samoissa maisemissa liikkui myös 1800-luvulla tunnettu tutkimusmatkailija A. E Nordenskiöld. Geologina ja mineralogina toiminut Nordenskiöld kommentoi Torronsuota näillä sanoin:

”Jos nykyisin maksetaan miljoonia muinaisten mestarien maalauksista tai marmoriveistoksista, niin mitä ollaankaan vuosisadan perästä halukkaat maksamaan isänmaan todellisesta kuvasta, joka näyttää mimmoinen se oli muinoin, kun peltomaa oli vielä vähäalainen, kun vielä oli olemassa viljelemättömiä rantoja ja metsiä, joihin kirves ei ollut koskenut. Tämmöisiä tauluja on vielä useimmissa osissa maata, mutta on ilmeistä, että ne päivä päivältä häviävät. Ja kumminkaan ei tulisi kalliiksi säilyttää jälkimaailmalle sarja tämmöisiä kuvia. Jos näin tehdään, ei kulu montaakaan vuotta, ennen kuin nämä puistot ovat Euroopan kuuluisimmat ja jälkeläisemme tulevat kiitollisena muistelemaan sitä päivää, jolloin puisto perustettiin.”

Rikas suoluonto vaatii suojelua

Runsas puolet Suomen alkuperäisestä suopinta-alasta on menettänyt luonnontilansa. Soiden ojittaminen johti suoluonnon lähes täydelliseen katoamiseen koko Suomesta, Lappi pois lukien. Ojitus on muuttanut suot hiilinieluista hiilen lähteiksi. Soiden ojitukset muuttavat myös kasvillisuuden.

Iltalehdessä hiljattain julkaistun artikkelin mukaan metsähakkuista ja turvetuotannosta tuleva kiintoaines sekä ravinnekuormitus saa aikaan vesien tummumisen. Tämä johtaa siihen, että auringonvalo lämmittää vesistöä enemmän, joka taas edistää lämpimästä vedestä hyötyvien kalalajien leviämistä. Tämä tapahtuu kylmempiä elinolosuhteita vaativien lajien kustannuksella.

Ojitettujen soiden palauttamisella luonnontilaan sekä toisaalta vielä ojittamattomien soiden valumaolosuhteiden säilyttämisellä luonnonmukaisena voidaan edistää erilaisten suotyyppien säilymistä ja elävien eliölajien säilymistä. Soilla elää suuri määrä lajeja, jotka eivät voi elää muualla. Suot hidastavat myös sade- ja sulamisvesien valumista järviin ja jokiin vähentäen näin tulvahaittoja. Lisäksi ne pystyvät sitomaan valumavesien ravinteita, mikä taas vähentää vesistöjen rehevöitymistä.

Luonnontilainen suo tarjoaa myös loistavat puitteet virkistäytymiseen. Kun unohtaa pelkonsa ja astuu suolle, kohtaa mystisen maiseman ja vielä osin tuntemattomankin maailman, joka on säilynyt miltei koskemattomana vuosituhansia.