Särkänniemen akvaarioon tutustumassa

Lähdin aamuvarhaisella Tampereelle, alun perin ihan muussa tarkoituksessa kuin retkeilymielessä. Aikaa tappaakseni päätin kuitenkin lähteä käväisemään Särkänniemessä. Otin bussin Hervannasta ja keskustasta jatkoin loppumatkan kävellen. Karttaa ja Särkänniemen maanmerkkiä Näsinneulaa seuraten, paikka löytyi lopulta helposti.

Seisoskelen Näsinneulaan vievän rakennuksen aulassa ja pohdin, kumpaan kannattaisi mennä, planetaarioon katselemaan avaruuden ihmeitä vai akvaarioon tutustumaan vedenalaiseen elämään. Särkänniemen akvaario vie tällä kertaa voiton, koska tähtiä olin tutkailemassa viimeksi keväällä Salon tähtitieteellisen yhdistyksen tähti-illassa.

Siirryn Näsineulan aulasta hämärään huoneeseen, jonka keskeltä johtavat kierreportaat alas. Veden solina voimistuu siirtyessäni suurten akvaarioiden täyttämään huoneeseen.

Ensimmäisenä kiinnitän huomioni hopean väriseen suurikokoiseen kalaan, joka liikkuu lähes vedenpinnan tuntumassa. Kyseessä on Etelä-Amerikan joissa viihtyvä Arovana.

Arovana voi kasvaa reilun metrin mittaiseksi ja kykenee hyppäämällä nappaamaan veden yläpuolisilta oksilta hyönteisiä ravinnokseen. Sen tähden laji tunnetaankin myös vesiapinana.

Koska muu Särkkänniemi on vielä suljettu, moni kävijä on aloittanut vierailunsa juuri akvaariosta. Nenä melkein kiinni akvaariolasissa tulee tunne, kuin olisi syvän meren sukelluksella jossain trooppisilla vesillä.

Tämä värikäs kalakaksikko on kotoisin Etelä-Amerikasta. Lippulehtikalan tunnistaa hopeansävyisellä pohjavärillä olevista kolmesta ruskeasta pystyraidasta. Se kuuluu kirjoahveniin. Aikuinen lehtilippukala voi kasvaa evineen lähes puolen metrin korkuiseksi. Se on sukua suomalaisissakin akvaarioissa monesti nähdylle lehtikalalle. Luonnonvaraisina nämä kalat esiintyvät Venezuelan, Kolumbian ja Pohjois-Brasilian jokiseuduilla.

Kiekkokalat taas ovat parvikaloja, joiden johtajana toimii useimmiten parven suurikokoisin kala. Amazonin vesistöissä elävistä kiekkokaloista on jalostettu lukuisia värimuunnoksia. Juovainen väritys ja litteä ruumiinmuoto naamioivat sen tehokkaasti osaksi ympäristöä. Naamioitumisen taitaa myös lippulehtikala ja tarkempi katsoja huomaakin kuvassa olevan kahden kalan sijasta neljä yksilöä.

Särkänniemen akvaario on perustettu jo 1969. Akvaarion kylmänveden altaassa ui kaksi sen vanhinta asukasta, jotka on tuotu sinne jo 70-luvulla.

Hurjan näköisellä sammella on tyypillisesti pituutta viidestäkymmenestä sataanviiteenkymmeneen senttimetriin ja painoa keskimäärin 150 kiloa. Enimmillään se voi kasvaa kuitenkin jopa kuusimetriseksi ja painaa 400 kiloa. Sampi saattaa elää jopa 100-vuotiaaksi. Itämeressä esiintynyt sinisampi katosi lajina jo 1900-luvulla. Sammesta saadun mädin, kaviaaria, kilohinta on Suomessa tällä hetkellä 2850 euroa eli melko tyyristä herkkua. Suomessa kaviaaria saadaan viljeltävistä sammista.

Yhden akvaarion pohjalla huomaan otuksen, jollaista en ole koskaan aiemmin nähnyt. Saan selville, että otus on aksolotli. Aksolotlin ulkoinen kehitys päättyy useimmiten toukkavaiheeseen ja siksi ne jäävät kiduksilla hengittäviksi vesieläimiksi. Mikäli ne kehittyvät läpi muodonvaihdoksen, niiden kidukset surkastuvat ja niistä tulee keuhkoilla hengittäviä salamanterieläimiä. Silloin niiden ulkomuotokin muuttuu ja niistä tulee hämäräaktiivisia. Aksolotlit elävät luonnonvaraisena Keski-Meksikon järvissä. Kaupungistumisen myötä lajista on tullut kuitenkin erittäin uhanalainen.

Punapiraijat ovat monille tuttuja parvikaloja, joiden koti on Etelä-Amerikan pohjoisosassa virtaavan Amazon-joen alueella. Sen luontaisella elinalueella sitä käytetään yleisesti ruokakalana. Toinenkin käyttötarkoitus sille on löydetty; punapiraijan terävää leukaluuta voidaan hyödyntää saksien tapaan. Sadekaudella lajin edustajille riittää syötävää, mutta kuiva kausi saattaa altistaa ne aggressiivisemmalle lajikäyttäytymiselle.

Toinen Amazonin alueella viihtyvä laji on jokirauskujen heimoon kuuluva riikinkukkorausku. Täysikokoinen yksilö kasvaa 50–70 senttimetriä pitkäksi ja leveydeltään siitä tulee noin 30 senttinen. Paikalliset pelkäävät tätä, värityksensä tähden hyvin pohjaan sekoittuvaa lajia piraijaakin enemmän. Syynä on rauskun pyrstössä sijaitseva myrkkypiikki, joka on pistäessään hyvin tuskallinen ja vastaa useampaa ampiaisenpistoa.

Särkänniemessä pääsee seuraamaan myös pallokalojen ruokintaa, mikäli onnistuu tulemaan paikalle oikeaan aikaan.

Pallokalojen heimoihin kuuluu 187 lajia, joista osa elää murtovedessä, osa koralliriutoilla ja osa makeassa vedessä. Nimi pallokala juontaa juurensa kalan ominaisuuteen pelästyessään imeä itsensä täyteen ilmaa tai vettä. Pallokaloilla on terävät hampaat, jotka iskevät kiinni simpukoihin, kotiloihin sekä muihin kaloihin. Niiltä puuttuva kaloille tyypilliset suomut ja laji liikkuu rintaeviään heiluttelemalla. Sillä on myös kyky uida takaperin.

Pallokaloille on kehittynyt omaa reviiriään tehokkaasti puolustava vaisto. Kalassa elävät bakteerilajit tuottavat myrkyllistä tetrodotoksiinia. Tietystä pallokalalajista valmistettu fugu on kallista ruokaa, jota saavat valmistaa vain lisensoidut kokit, sillä virheellinen valmistustapa voi johtaa pahimmillaan kuolemaan.

Akvaarion alakerrassa voi todella aistia trooppisen säävyöhykkeen. Tänne saadaan nimittäin luotua keinotekoinen ukkosmyrsky. Aika ajoin kuuluva jylinä ja valojen himmeneminen kuuluvat siis asiaan.

Jylinän taas voimistuessa, akvaarion viirikalat tiivistävät parveaan. Perhokaloihin kuuluvan viirikalan ominaispiirteisiin kuuluu pitkä nokka ja mustavalkoraitainen vartalo, jossa on keltainen pyrstö ja takaevä. Se liikkuu näyttävinä parvina Tahitilla, Fidzi-saarilla sekä Havaijilla ja niiden välisillä merialueilla. Viirikala etsii ravinnokseen pienten selkärangattomien lisäksi eläinplanktonia.

Keltavälskäri on suosittu kala meriakvaarioissa arvatenkin pirteän ulkomuotonsa ansiosta. Luonnonvesissä se elää 2-50 metrin syvyyksissä Japanin itäosissa, Intian valtameressä, Havaijilla ja Tyynellä merellä.

Intian ja Tyynen meren trooppisissa osissa tavataan myös vasemmalla näkyvää naamiokaniinikalaa. Kaniinikalat ovat ahvenkaloja, joihin kuuluu 22 eri lajia. Pyöreä kuononkärki ja kanimainen leuka saavat ne muistuttamaan etäisesti kania. Siitä sen nimitys. Kaniinikaloja käytetään ruokakaloina vaikkakin niiden selkäevän ruodot saattavat aiheuttaa kivuliaan myrkytyksen.

Kuvan alareunassa näkyvä oranssieväinen kala on suruvuokkokala. Vuokkokalat ovat saaneet nimensä siitä, että ne elävät tiiviissä symbioosissa merivuokon kanssa. Ulkomuodostaan huolimatta merivuokko (kuvassa alhaalla vasemmalla) ei ole kasvi vaan selkärangaton meduusojen ja korallien sukulainen. Merivuokon polttavat lonkerot suojelevat kalaa. Vuokkokala taas tiputtelee ruoan tähteen merivuokolle.

Vuokkokalat pystyvät itse suojautumaan merivuokon polttiaisnesteeltä ihon pinnalla olevan limakerroksen ansiosta. On myös esitetty teorioita, että kala kykenisi tuottamaan suoja-ainetta polttiaisnestettä vastaan.

Akvaariovierailuni päättyessä Särkänniemi on pikku hiljaa herännyt eloon. Koskiseikkailun vesiputous kuohuaa takanani odottaessani toiseen vierailukohteeseen pääsyä. Särkänniemestä kun ei raaski lähteä pois käymättä delfinaariossa.

Delfinaario on toiminut Tampereella jo 30 vuotta. Tällä hetkellä delfinaariota asuttaa delfinaariolaumaa johtava naarasdelfiini Veera sekä urosdelfiini Delfi ja nuoremmat delfiinit Leevi ja Eevertti.

Vanhemmat pullonokkadelfiinit on pyydetty delfinaarioon aikanaan Meksikon lahdesta ja nuoremmat yksilöt ovat syntyneet täällä Tampereella.
Nykyisin delfiineitä ei enää pyydetä näytöksiin luonnosta. Luonnossa delfiinit elävät noin kaksitoista vuotiaiksi ja vankeudessa puolta kauemmin. Suurin delfiiniä uhkaava tekijä on ihminen, sillä ihmisen toiminnan tähden niitä kuolee merissä noin 300 000 yksilöä vuosittain. Yhtenä merkittävänä syynä on delfiinien sotkeutuminen tonnikalaverkkoihin.

Maailman luonnonsuojeluliiton WWF:n mukaan AIDCP-sopimuksella Itäisen Tyynenmeren alueen jäsenvaltiot sitoutuvat käyttämään vastuullisempia kalastusmenetelmiä, jotta delfiinikuolemilta voitaisiin välttyä. Liitto suosittaakin kuluttajia suosimaan AIDCP-merkittyä tonnikalaa.

Vihdoin delfinaarion ovet avataan ja valitsen istumapaikkani korkealta ihan turvallisuussyiden tähden, sillä delfiinien veden loiskautukset eivät tee hyvää kameralle. Yksi delfiineistä jää seuraamaan minkälaista yleisöä tällä kertaa katsomoon kerääntyy.

Veikeän ulkomuodon perusteella ei välttämättä tulisi ajatelleeksi, että delfiinit kuuluvat valaiden nisäkäsheimoon. Valaiden esi-isien uskotaan olleen yli 65 miljoonaa vuotta sitten elänyt nelijalkainen, joka ulkoiselta olemukseltaan muistutti suden ja sorkkaeläimen välimuotoa.

Dinosaurusten kadottua, ne kykenivät valtaamaan uusia merenrantamatalikoita, joissa oli ravintoa tarjolla. Miljoonia vuosia kestäneen evoluution tuloksenia, niistä kehittyi paremmin vedessä toimeentulevia eläimiä ja lopulta ne siirtyivät kokonaan elämään vedessä. Elinympäristön muutosten myötä niiden elintavat ja rakenne alkoi erikoistua.

Pienen esittelyvideon jälkeen delfiiniesitys starttaa käyntiin. Komea yhteishyppy paljastaa näiden upeiden eläinten jäntevän vartalon.

Delfiinin sukkulanmuotoisesta vartalosta ovat miljoonien vuosien kehityksen tuloksena kadonneet kaikki ulokkeet, jotka ovat olleet uinnin tiellä. Delfiineille on kehittynyt myös paksu, ihonalainen rasvakerros, traani, joka suojaa sitä kylmyyttä vastaan. Delfiini ei hengitä suullaan, vaan päälaella olevan hengitysaukon kautta. Se varmistaa sen, että delfiinit pystyvät vaivattomasti syömään kaloja pinnan alla, ilman että ne vetävät vettä keuhkoihinsa.

Saan olla kamerani kanssa jatkuvasti laukaisuvalmiudessa, sillä delfiineillä on hämmästyttävän nopeat refleksit. Ne saattavat uida lyhyitä matkoja jopa 40 metriä sekunnissa.

Delfiinin pallonkosketustemppu ilmassa saa katsojilta riemukkaat aplodit. Delfiinit reagoivat selvästi myös yleisöön ja päästävät välillä kovia kiljahdukselta kuulostavia ääniä. Delfiinin ääni tulee ulos sen päälaella olevasta hengitysaukosta. Äänellään se ilmaisee tunnetilojaan ja tiedottaa saaliista tai uhkaavasta vaarasta. Delfiinien ääntä tutkimalla on kyetty ymmärtämään lajin älykkyyttä ja sosiaalista käyttäytymistä.

Delfiinien kyky toimia yhteistyössä lajitoveriensa ja kouluttajien kanssa kertoo hyvästä keskinäisestä luottamuksesta. Yhteisestä merkistä ne hyppäävät ilmaan ja renkaiden läpi suunnistaminenkin sujuu varsin mallikkaasti.

Delfiinit osaavat suunnistaa vedessä taitavasti kaikuluotainaistin perusteella, joka toimii tutkan tavoin. Delfiinit lähettävät korkeita naksahduksia, jotka törmäävät esteeseen. Äänet kimpoavat takaisin kaikuna, jonka delfiini kykenee ottamaan vastaan alaleukansa ja päänsä luilla. Sieltä tieto kulkee korvaan ja edelleen aivoihin. Se, miten nopeasti, voimakkaasti tai kumpaan korvaan ääni tulee, kertoo delfiineille kohteen etäisyyden, laadun ja suunnan.

Puolen tunnin viihdyttävän esityksen jälkeen delfiinit palkitaan kaloin ja taputteluin. On aika siirtyä muiden katsojien mukana alas aitiopaikaltani.
Delfinaario on paikka, josta tulee ulos harvoin pettyneen näköisiä katsojia. Särkänniemen delfinaarion tulevaisuuden yllä lepää kuitenkin nyt musta pilvi. Delfinaariossa on käynnissä yt-neuvottelut ja toimintaa uhkaa lakkauttaminen. Kävijöitä on lukemani mukaan liian vähän suhteessa kuluihin.

Eläinsuojelujärjestöt ovat myös kampanjoineet delfiinien vapauttamisen puolesta. Animalian mukaan eläimille tulisi järjestää luonnonmukainen ja vastuullisesti toimiva turvapaikka. Jää nähtäväksi kuinka kauan delfinaario tulee olemaan täällä Tampereella ja missä delfiineitä voi jatkossa nähdä.