Koli – jääkauden muokkaama luonnonihme

Yhtenä päivänä varastoa siivotessani löysin vanhan postikortin, jonka olin saanut siskoltani. Se oli maisemakortti, jossa oli Kolin kansallispuiston vaaralta otettu kuva alas Pieliselle. Kortti oli lähetetty minulle tasan kuusi vuotta sitten. Ajatus kansallispuistossa vierailusta alkoi houkuttaa. Marssin kirjastoon ja paksu kuvakirja sylissä aloin tutustua sen syntyhistoriaan.

Mannerlaattojen liikkeen vaikutuksesta syntyi kauan, kauan sitten Karelidien vuorijono. Ajan saatossa jääkausi hioi vuoristosta Kolin vaarat. Pakanuuden aikana Koli oli pyhä paikka, jota kunnioitettiin. Se oli ihmismielen tyhjiön täyttävä paikka, josta etsittiin kokemusta jostain suuremmasta voimasta, joka antaisi selityksen elämällemme.

Pielisen-Karjala sai ensimmäiset asukkaansa 1400- ja 1500- lukujen vaihteessa. Kolille kuljettiin 1600-luvulta lähtien Vuonislahdesta käsin kaskeamassa ja metsästämässä. Pysyvää asutusta Kolille muodostui vasta 1700-luvulla. Uudisraivaajien kuparin louhinta ja hiilen ja tervan poltto ovat omalta osaltaan muovanneet Kolin maisemia.

Kolin matkan varaamisessa oli hiukan mutkia matkassa, sillä tarkoituksenani oli ensin majoittua pariksi yöksi mökkiin, mutta kaikki mökit olivat varattuja koko kesän ajaksi, joten päädyin lopulta hotelliin. Se oli optimaalinen sijainniltaan, mutta vaihtoehtona kallis. Myös hotelli oli vastaanoton mukaan buukattu aivan täyteen. Kohde on hurmannut monet muutkin, sillä vuosittain täällä käy yli 130 000 vierailijaa.

Osittain Kolin suosion synnyttämisestä on kiittäminen suomalaisia taitelijoita, jotka toivat Kolin valtakunnalliseen tietouteen 1890-luvulla. Muun muassa kirjailija Juhani Aho, hänen vaimonsa kuvataiteilija Wendla (Venny) Soldan-Brofeldt, säveltäjä Jean Sibelius sekä hänen lankonsa taidemaalari Eero Järnefelt etsivät Kolilta suomalaisen kulttuurin alkulähteitä. Kansallisromanttisesta Karjala-harrastuksesta alettiin puhua karelianismina.

Kolin suosio matkailukohteena alkoi kasvaa 1930-luvulla. Vuosien saatossa ja matkailijamäärien kasvaessa syntyi huoli alueen ainutlaatuisuuden säilymisestä. Kolin tulevaisuudesta ja kehittämisestä oli eri tahoilla hyvin erilaisia näkemyksiä. Voimakkaiden näkemyserojen myötävaikutuksesta perustettiin kansanliike, jonka kansallispuiston perustamista vaativaan adressiin kerättiin yli 80 000 nimeä. Adressi kantoi hedelmää ja Kolin kansallispuisto perustettiin lopulta vuonna 1991. Nykyinen kansallispuiston pinta-ala on noin 3000 hehtaaria.

Kansallispuiston alue on jaettu kolmeen eri vyöhykkeeseen suojelutavoitteen mukaan: Kolin korkeimpien huippujen suojeluvyöhyke, kylän tuntumassa sijaitseva, perinnemaiseman monimuotoisuuden ylläpitämiseen tähtäävä kulttuurivyöhyke sekä luontovyöhyke, jonka tavoitteena on suojella vaarojen metsäluontoa.

Kolin geologiaa voidaan pitää kansainvälisessäkin mittakaavassakin merkittävänä. Kallioperän ikä on yli kaksi miljardia vuotta. Pääosa maapeitteestä syntyi vasta noin kymmenen tuhatta vuotta sitten, jääkauden lopulla. Kallioiden ja maaperän kehitystä ovat ohjanneet erilliset geologiset prosessit, joilla on kuitenkin yhteys toisiinsa. Mannerjään voimasta kallioiden rapautuneesta pintaosasta irtosi lohkareita maapeitteeseen ja kallioperän pinnanmuodot ohjasivat jäätikön liikkeitä. Peruskallion pinnalla on uurteina arkistoitunutta tietoa siitä mihin suuntaan jääpeite on liikkunut. Kallioperän muokkautumisympäristön paine on sama, jonka 7000 kiloa painava afrikannorsu pystyisi aiheuttamaan sormenpään kokoiselle pinta-alalle.

Kolilla voi tehdä lyhyitä päiväretkiä tai muutaman päivän pituisen vaelluksen. Mielenkiintoisia retkikohteita ovat esimerkiksi alueen luolastot. Kolin kansallispuistossa sijaitsee Suomen pisin Repokallion lohkareluolasto. Se on kuitenkin vaarallinen paikka, joten sinne kannattaa mennä ainoastaan oppaan johdolla, sillä kallion sisällä ollaan erämaan armoilla, ilman toimivaa kännykkäverkostoa.

Syvällä metsän siimeksessä sijaitsee myös toinen mielenkiintoinen luolakohde, Pirunkirkko. Se on reilu 30 metriä pitkä rakoluola. Luolan tunnetuin vieras lienee ollut taidemaalari Eero Järnefelt, jonka kirjoittama runo löytyy kallion seinästä. Paikalle päästäkseni laskeudun jyrkkää portaikkoa pitkin alas kalliotasanteelle. Nimitys Pirunkirkko juontaa juurensa tarinaan luolan perällä olevasta kirkkosalista ja siellä asustavasta pirusta. Ne siis kömpikööt sisälle, ken uskaltavat.

Luontokeskus Ukon vierestä nousevat jyrkät portaat ohjaavat minut Kolin tunnetuimpien huippujen, Ukko-Kolin, Akka-Kolin sekä Paha-Kolin huipuille. Jälkimmäisessä on kansantarinoiden mukaan toteutettu jumalantuomiota. Jos rikoksesta epäillyn tekijän syyllisyydestä ei oltu varmoja, hänet pudotettiin alas Paha-Kolin jyrkältä kalliolta. Jos epäilty oli syytön, hänen uskottiin selviävän putouksesta hengissä.

Yksi hyvä retkeilykohde on myös jyrkkä, yli 300 metrin korkeuteen kohoava Mäkrävaara, jolta on hienot näkymät Pielisjärvelle. Vaaran päälle kiipeäminen on kuitenkin kova suoritus, joten sinne ei pidä lähteä vajaakuntoisena eikä ilman juotavaa.

Kolilla ja myös Mäkrävaaran reitin varrella on kaski- ja niittytalouden aikana syntyneitä ahoja, jossa saattaa tehdä havaintoja harvinaisistakin perhoslajeista. Jokaisella ahotyypillä on sille ominainen lajistonsa.

Koli kuuluu kasvillisuudeltaan Etelä- ja Pohjois-Suomen vaihtumisalueelle eli täällä itäiset, pohjoiset sekä eteläiset lajit kohtaavat toisensa. Pielisjärven vaikutus alueen pienilmastoon, vaihteleva kallioperä sekä suurena näyttäytyvät korkeuserot luovat otolliset puitteet monille uhanalaisille ja rauhoitetuille eliölajeille, joiden määrä Kolilla on huomattava.

Koli on myös arvokas lehtokohde, jossa on rikas, ainutlaatuinen kasvillisuus. Täällä on tavattu harvinaisia ja vaativia lajeja, kuten neidonkenkä, tikankontti ja myyränporras.

Metsät tarjoavat suojansa myös monille eläinlajeille, kuten liito-oraville, ilveksille, majaville, hirville ja metsälinnuille. Kuin todisteena tästä metsäreitiltä poistuessani, auton edestä kirmaa pieni linnunpoikanen ja emo. Lintu paljastuu tarkemmin katsottaessa metsonaaraaksi eli koppeloksi ja sen poikaseksi. Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen metson luonnossa. Harmikseni näyttävämpi ukkometso on piilossa jossain metsän siimeksessä.

Matkani jatkuu Tarhapuron metsäisessä laaksossa sijaitsevalle pienelle ja kauniille vesiputoukselle. Kuulen lohkareisen jyrkänteen yli putoavan veden solinan jo kaukaa. Perille pääseminen on kuitenkin vaikeaa, sillä maasto on kivistä ja kivet kosteudesta liukkaita. Hyvät kengät ja äärimmäinen varovaisuus ovat tarpeen.

Putouksille pääsee Likolahden parkkialueelta merkittyä luontopolkua pitkin ja matkaa sinne on polun päästä noin kilometri.

Jos vierailet Luontokeskus Ukossa, kannattaa käydä katsomassa myös viereisen hotellin pohjoispäädyssä olevaa uhrihalkeamaa, jossa on nähtävissä sata vuotta vanhoja kalliopiirroksia ja nimikirjoituksia.

Siihen liittyvän tarinan mukaan muinoin elänyt Annikki-niminen tyttö kieltäytyi uhraamasta uhrihalkeaman haltijalle. Kostona haltija kaatoi tytön. Kaatumisen seurauksena Annikin kihlasormus tippui halkeamaan. Jotta kihlattu ei huomaisi asiaa, tämä osti uuden sormuksen. Uusi sormus kuitenkin tummui mustaksi. Sulhanen oli varma, että Annikki oli ollut uskoton ja jätti tämän. Tyttö yritti hyvitellä uhrihalkeaman haltijaa antamalla tälle kaiken omaisuutensa. Annikkia kohtasi kuitenkin onnen sijasta onnettomuus ja tyttö löydettiin paikalta kuolleena. Uhrihalkeama on täyttynyt aikojen saatossa sinne heitetyistä kolikoista.

Parin päivän Kolin reissulla ehdin nähdä kansallispuistosta ainoastaan pintaraapaisun. Sää vaihteli auringonpaisteesta voimakkaaseen rankkasateeseen. Myös Ukko ylijumala näytti voimansa ja salamoinnin johdosta hotellin lamput sammuivat ja syttyivät aika ajoin kuin tivolissa.

Kaikesta huolimatta jotain maagista rauhaa tässä paikassa tuntuu olevan. Huipulta alas katsottuna Pielisjärven pintakin näyttää olevan kuin taiottu paikalleen. Vaarojen karut olosuhteet ovat pitäneet täällä vain sitkeimmät lajit elossa. Ehkä juuri siksi maisema tuntuu ikiaikaiselta ja käsite kansallismaisema varsin ansaitulta.