Miljoonat vuodet ovat muokanneet Pielisen järvialtaasta, hiekkarantasaarista ja jylhistä vaaroista Suomen kansallismaiseman, paikan jonne ihmiset haluavat hakeutua yhä uudelleen. Niin tein minäkin! Retkihetkeni aurinkoisessa Pohjois-Karjalassa seikkailee vaaramaisemien ja kukkaketojen ympäröimissä maisemissa, Pielisjärven molemmin puolin. Tässä blogiartikkelissa pääset tutustumaan satumaisen kauniin Pielisjärven alueen historiaan, omaperäiseen veistostaidetta sisältävään puutarhaan sekä elämyspuiston hellyttäviin luontokappaleisiin.
Kolin veistospuisto
Olen saapunut Pohjois-Karjalan, Kolin kylässä sijaitsevaan veistospuistoon. Vaikka on vasta aamu, on lämpötila noussut jo hellelukemiin.
Täällä veistospuistossa minua ympäröi geometrinen muotopuutarha, joka on rajattu kivimuureilla. Muotopuutarhassa kasvit kasvavat joko luonnostaan symmetrisiksi tai ne muotoillaan sellaiseksi leikkaamalla, kuten esimerkiksi metsäkuusiaita, josta on muodostumassa alueelle labyrintti.
Kukkien ympäröimän puutarhan keskellä solisevan suihkulähdealtaan veistos on saanut inspiraationsa daalian kukkasta. Sen reunakukkien valmistamiseen on käytetty ruostumatonta terästä.
Yksisarvinen; taruolento vai todellinen eläin?
Veistospuistossa on esillä puutarhayrittäjän ja taiteilijan, Lasse Martikaisen teoksia. Yksi niistä on tämä pillastunut yksisarvinen, joka on valmistettu vanhoista viljelykouruista takomalla ja hitsaamalla.
Yksisarvinen tunnetaan tarujen puhtaana ja valkeana hevosta tai vuohta muistuttavana eläimenä, jolla on otsassaan kierteinen sarvi. Ensimmäisiä mainintoja yksisarvisista löytyy jo ennen ajanlaskumme alkua. Keskiajalla yksisarvisen sarven uskottiin suojaavan myrkytyksiltä ja niitä oli jopa kaupan. Myöhemmin ne paljastuivat kuitenkin sarvivalaan syöksyhampaiksi.
Voidaan vain arvailla, ovatko tarinat yksisarvisista ainoastaan tarua vai ovatko ne olleet joidenkin muinoin eläneiden eläinlajien yksilöitä, joilla sarvien muodostus on ollut epätäydellistä.
Kasvit kasvavat väriympyrän mukaisesti
Kolin veistospuistosta löytyy melkein kaksisataa istutettua koristekasvilajiketta sekä kymmeniä luonnonkasvilajeja. Kasvihuonepinta-alaa on melkein 2000 neliömetriä.
Kasvun kannalta suotuisan mikroilmaston syntymiseen vaikuttavat etelänpuoleinen rinne, ympäröivät vaarat sekä runsaslumiset talvet. Perennat on valittu kasvua ajatellen niin, että joka kesäkuukausi jokin kasveista kukkisi. Kasvit on istutettu samankaltaisten värien mukaan lohkoihin ja siten, miten niiden väri esiintyy väriympyrässä.
Puutarhassa kävellessäni katseeni hakeutuu muun muassa tähän hehkuvan punaiseen unikkoon.
Kansallislinnun kohtaaminen
Yhtenä iltana Kolin metsäteillä ajellessani huomasin viereisellä järvellä hienon näyn. Laulujoutsen lipui tyynen veden pintaa kolmen poikasensa kanssa.
Luonnon arvo ymmärretään onneksi jo paremmin kuin ennen, jolloin joutsenia ja sen munia ja poikasia metsästettiin. Rauhoitettua laulujoutsenta esiintyy nykyisin jo koko maassa.
Tänne Kolille 130 vuotta sitten häämatkansa tehnyt Jean Sibelius on kuvaillut laulujoutsenta näillä sanoilla: ”Erikoista havaita, ettei millään koko maailmassa, ei taiteessa, kirjallisuudessa eikä musiikissa, ole minuun samanlaista vaikutusta kuin näillä joutsenilla. Niiden ääni ja olemus!”
Veistospuistossa siipiään levittävä joutsen on valmistettu pulverimaalatusta raudasta.
Ihmishahmojen valmistus
Näiden puutarhassa esillä olevien ihmishahmojen tekemiseen on hyödynnetty vaahtomuovia. Hahmojen päällä olevat puuvillavaatteet on kovetettu vaahtomuovihahmojen pinnalle. Vaatteet sulautuvat niin hyvin teokseen, että niiden ei uskoisi olevan oikeaa kangasta.
Siivekäs gargoili
Tällaisia demonia kuvaavia veistoksia löytyy etenkin goottilaisten kirkkojen räystäistä, joissa niitä käytetään vedensyöksijöinä. Gargoilit johtavat katolle sataneen veden pois. Euroopan kaupungeista gargoileja löytyy ainakin Pariisista, Notre Damen katedraalista. Katolisen uskomuksen mukaan demonia kuvaavat gargoilit pitävät pahuuden poissa pyhästä paikasta.
Tämä veistospuiston gargoili on taiteilijan ensimmäinen veistos vuodelta 2005 ja se on tehty vuolukivestä.
Pronssiveistosmetsän uumenissa
Puistosta siirryn vanhan kuusimetsän keskelle, jossa on ihanan kostea ja viileä ilmanala. Metsän keskelle on sijoitettu yli 50 pientä metalliveistosta. Osa teoksista on pienoiskopioita kuuluisista veistoksista. Suurisarvista kaurista muistuttava pronssiveistos sopii ympäristöönsä erityisen hyvin.
Pronssiveistosmetsän veistosten tekijät ovat pääsääntöisesti tuntemattomia. Useimmat veistoksista on aseteltu kantojen päälle, kuten tämä hiipivä kissaeläin. Aika tarkkaavainen saa olla luontopolulla, jotta löytää niistä pienimmät.
Melkein kävelin tämän puunrungon päälle lehahtaneen keijun ohitse ennen kuin se osui silmääni. Tämä on mielestäni yksi hienoimmista pronssiveistosmetsän teoksista.
Viilennystä hellepäivään
Kolin veistospuistosta lähdettyäni lämpötila on kohonnut edelleen. Tukalaa oloa helpottaakseni käyn uimassa Koli Campingin hiekkarannalla. Vesi tuntuu ensisäikähdyksen jälkeen lämpimältä.
Pielisjärvessä on rantaviivaa runsas 1700 kilometriä. Pielisen lisäksi täällä on paljon lampia, joissa voi käydä pulahtamassa.
Uintireissun jälkeen suuntaan autolla Pielisen itäpuolelle. Tien 518 varrella, Kolilta Lieksan suuntaan ajettaessa pysähdyn levähdyspisteelle, jonka laiturilta on mukavat näköalat Rukaveden ja Pielisen yhdistävään salmeen.
Elämyspuistoon
Päädyn ajoreissullani Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa sijaitsevaan Pikkukili-nimiseen elämyspuistoon. Noin 260 metriä merenpinnan yläpuolella Keljanvaaralla on 12 hehtaarin alue, jonka varrelle sijoitettuihin eläimiin pääsen tänään tutustumaan. Keljanvaaran ympäristön korpimetsissä liikkuu myös suurpetoja: karhuja, susia, ahmoja ja ilveksiä.
Ilma on tällä hetkellä paitsi poutainen myös tyyni, kun katsoo veden pintaan heijastuvaa kuvaa. Olemme nyt linnuntietä noin 50 kilometrin päässä Venäjän rajasta.
Reviiritietoiset kanit
Yritän laskea kuinka monta pupua näen kaniaitauksessa, mutta pomppivien otusten lukumäärää voi vain arvailla.
Liikunta on kaneille tärkeää, koska se estää niitä muun muassa käytöshäiriöiltä ja tassunpohjien tulehduksilta. Hyvin hoidetut ja terveet kaniyksilöt saattavat elää jopa kymmenvuotiaiksi asti.
Pari pehmoista pitkäkorvaa loikkii kaneille varattuihin rumpuihin, piiloon katseilta. Rummut ovat kaneille sopivan viileitä, pesäkoloa muistuttavia turvapaikkoja.
Nämä kaksi kania sen sijaan patsastelevat paikoillaan, toinen vasemmalla ja toinen oikealla puolella, eivätkä suostu tiivistämään riviä edes kuvaajan mieliksi.
Lampailla on pitkä historia kotieläiminä
Komeasarvinen pässi on vetäytynyt varjoon lampaiden loikoillessa pikkumökin sisällä. Suomenlampaan jalostus on vaikuttanut siihen, että sarvellinen pässi ei ole enää kovin yleinen näky.
Lampaiden on arveltu kehittyneen aikanaan villistä muflonista. Useisiin jalostettuihin eurooppalaisiin rotuihin verrattuna Suomen yleisin lammasrotu, suomenlammas on lähempänä villilammasta. Lyhythäntäisiin maatiaisrotuihin kuuluvan suomenlampaan alkuperä ulottuu peräti 4000 vuoden taakse kivi- ja pronssikauden vaihteeseen.
Ternimaito on vasikalle elintärkeää
Näillä kahdella vasikalla tuntuu olevan hirmuinen jano. Aidan raosta pääsen taputtelemaan niiden pehmeää turkkia.
Vasikka on syntymänsä jälkeen riippuvainen maidosta, sillä se ei voi vielä sulattaa muuta ravintoa. Lehmän poikimisen jälkeen erittyvä ternimaito on tärkeä lämmönlähde vasikalle. Nesteiden imeytyminen saa aikaan veren tilavuuden kasvun ja verenkierron tehostuessa vasikan elimistö saa paremmin happea. Kun vasikka noin parin viikon ikäisenä siirtyy syömään kiinteää ruokaa, siitä alkaa fysiologisesti kehittyä märehtijä.
Kattojen kaunotar tuo uskomusten mukaan onnea
Jopa siipiväliltään kaksimetriseksi kasvavan kattohaikaran pesiminen Suomessa on harvinaista. Sen sijaan Suomenlahden toisella puolella Virossa niiden määrän arvellaan olevan noin 5000 pariskunnan luokkaa. Kattohaikara tekee risupesänsä usein katoille, puhelinpylväisiin tai kirkontorneihin. Pesäänsä se pyöräyttää yhdestä seitsemään munaa. Kansanperinteessä kattohaikaraa on pidetty hyvän onnen tuojana.
Suomen ensimmäinen onnistunut kattohaikaran pesintä tapahtui Kosken kunnassa, Varsinais-Suomessa vuonna 2015. Silloin pääsin katsomaan tuota pesää etäisyyden päästä. Pitkän odottelun jälkeen näin myös vilauksen itse linnusta.
Elämyspuiston kattohaikara kulkee ääneti ja ylväänä ruohikossa, josta sitä on hankala kuvata. Juuri kun olen jo melkein lähdössä, se nousee kiven päälle ja suuntaa katseensa kaukaisuuteen.
Syksyisin kattohaikara tekee muuttomatkan Saharan etelän puoleiseen Afrikkaan ja palaa takaisin huhti-toukokuussa.
Kuka tietää, vaikka tulevaisuudessa kattohaikaran pesisi runsaslukuisemmin myös Suomessa!
Suomessa kehitetty hevosrotu
Elämyspihalla suomenhevosvarsa aterioi lähellä emoaan. Välillä se purkaa ylimääräistä energiaansa ja lähtee kirmaamaan kukkaketoa pitkin harja hulmuten.
Suomenhevonen on ainoa alkuperäinen Suomessa kehitetty hevosrotu. Se on saanut alkunsa pohjoiseurooppalaisista maatiaiskannoista. Rodun englannin kielinen nimitys Finnish Universal viittaa sen laajaan käyttömahdollisuuteen aina maa- ja metsätalouskäytöstä raviurheiluun.
Ensimmäisiä mainintoja suomalaisesta hevosesta löytyy jo 1300-luvun asiakirjoista, mutta sen kantakirja perustettiin vasta vuonna 1907 Keisarillisen Suomen senaatin päätöksellä. Suomenhevoskannan vähenemiseen on vaikuttanut oleellisesti muun muassa maatalouden voimakas koneellistuminen 1960-luvulla.
Edellä mainittujen eläinten lisäksi elämyspiha Pikkukilissä pääsee tutustumaan muun muassa aasiin, emuun, villasikaan, laamaan ja poroon. Paikka sopii vierailukohteeksi mielestäni hyvin kaikille eläimistä kiinnostuneille ikään katsomatta.
Pielisen museoon
Elämyspihaan tutustumisen jälkeen matkani jatkuu runsaan kymmenentuhannen asukkaan Lieksaan. Lieksan keskustan tuntumassa sijaitseva Pielisen museo on Helsingissä sijaitsevan Seurasaaren jälkeen Suomen toiseksi suurin ulkomuseo. Pielisen museosta löytyy rakennuksia kolmelta eri vuosisadalta. Museon päärakennuksessa on paikallishistoriaa esittelevä perusnäyttely, jonka lisäksi Pielisen museossa on joka vuosi vaihtuvia näyttelyitä.
Paikallista pahkataidetta
Vuoden 2022 näyttely kertoo lieksalaisen pahkataitelija Raimo Nykäsen töistä.
Pahka on puun kasvuhäiriö, jota syntyy puihin, kun puuainesta tuottava jälsisolukko alkaa paikallisesti jakaantua normaalia nopeammin. Pahkan hyödyntäminen käyttöesineissä on ikivanha tapa.
Pahkataidetta varten pahka irrotetaan alkukesästä puusta moottorisahalla. Useimmiten taiteilija irrottaa pahkan kuoren, toisinaan taas jättää sen paikalleen. Iso pahkatyö käynnistyy sahaamalla pahka lehti- tai sahanpurukasassa, jolloin materiaalia voi toisella jalalla pitää paikallaan. Pienet pahkat ovat haastavampia työstää. Ne voidaan kiinnittää höyläpenkkiin ja käyttää niiden koverrukseen kourutalttaa. Karkeatyöstön jälkeen pahkan kuori otetaan pois ja annetaan pahkan kuivua hitaasti ja ilmavasti kymmenessä asteessa, jotta pahkaan ei tule halkeamia. Lopuksi pahkatyöt voidaan halutessa käsitellä lakalla.
Virsuvaaran suurtupa
Päärakennuksen näyttelyn nähtyäni lähden kiertelemään ulkomuseota. Osaan rakennuksista pystyn vain kurkistamaan sisälle, mutta tätä 1800-luvun alkupuolelta peräisin olevaa Virsuvaaran suurtupaa pääsen katselemaan sisältä.
Suurtuvasta löytyy kaksi tulisijaa, joissa on voitu laittaa ruokaa. On niillä oletettavasti ollut toinenkin tarkoitus; kylminä talvipäivinä molemmat lämmönlähteet ovat varmaan tulleet tarpeeseen, jotta vetoinen tupa on saatu pidettyä lämpimänä.
Virsuvaaran suurtuvassa on esillä myös muun muassa pitkä pöytä penkkeineen, tuohesta valmistettuja käyttöesineitä, kehto sekä rukki lankojen ompelua varten. Tuvan kulmaan on aseteltu vanha, olutsammiota muistuttavan tynnyri, jonka päälle on koverrettu vuosiluku 1769.
Jauhoja tehtiin myös käsikivin
Virsuvaaran tuvasta löydän myös jauhojen jauhamiseen käytetyt käsikivet.
Vaikka viljan jauhaminen hoidettiin entisaikaan yleensä tuuli- tai vesimyllyssä, taloissa käytettiin usein myös käsikiviä. Niitä käytettiin pienempiin jauhoeriin tai tilanteissa, joissa sääolosuhteet eivät antaneet myöden myllyjauhatukselle.
Kun teollistuminen 1800-luvun loppupuolella edistyi, sillä oli vaikutuksensa myös maaseudun elämään ja ruokakulttuuriin. Koneiden alkaessa korvata käsillä tehtävää työtä, vauraus ja sitä myöden rakentaminen lisääntyivät. Suomalaista puuta vietiin kansainvälisille markkinoille ja se taas toi rahan myös maaseudulle.
Raha mahdollisti investoinnit muun muassa meijereihin. Kun maidontuotanto kasvoi, voista tuli puukaupan ohella yksi merkittävimmistä kansallisista vientituotteista.
Ortodoksinen muistomerkkikatos
Puusta valmistettu ortodoksinen muistomerkkikatos on peräisin kaukaa 1700-luvulta. Novgorodin slaavit toivat kristinuskon Karjalaan jo 1000-luvulla. Vuosisatoja kestänyt luostaritoiminta vakiinnutti lopulta ortodoksisuuden Karjalaan.
Pielisen museo sijaitsee koivikkoisessa Pappilanniemessä. Muistomerkkikatoksen ja koivikon takaa näkyy hiljaa virtaava Lieksanjoki.
Lieksanjoki kuuluu Vuoksen vesistöön. Se saa alkunsa Venäjältä, Karjalan tasavallassa sijaitsevasta Lieksanjärvestä ja se laskee Lieksan keskustaajaman kohdalla Pieliseen. Kun Joensuun seudulle perustettiin 1800-luvulla sahoja, Lieksanjoesta tuli merkittävä uittoväylä. Talvella metsänhakkuutöissä työskenteli satoja miehiä hevosineen. Metsätöitä tehtiin myös Venäjän puolella.
Työläs veden nosto
Ennen kaivovettä on nostettu köyteen sidotulla sangolla. Myöhemmin sankoa nostettiin kammesta käännettävällä vinssillä. Kumpainenkin tapa on ollut kesäkuumalla työlästä puuhaa, kun vertaa nykyiseen tilanteeseen, jossa vettä saa nopeasti hanaa nostamalla. Ensimmäiset vesilaitokset perustettiin Suomessa Tampereelle ja Helsinkiin jo 1880-luvulla. Veden laatu oli kuitenkin vielä silloin huonoa ja sai aikaan tautiepidemioita. Vesijohtoverkot laajenivat vähitellen, mutta kesti kauan ennen kuin vedestä saatiin laadukasta.
Wasselin puoti
Mentäessä 130 vuotta ajassa taaksepäin, kauppojen valikoima on ollut vielä aika suppea. Hämärässä, pienessä Wasselin puodissa näkyy olleen myynnissä muun muassa sokeritoppia.
Ruokosokerista valmistettu sokeritoppa sai kartiomaisen muotonsa, kun se kaadettiin muottiin. Jopa 15 kiloa painavat sokeritopat murrettiin kaupassa paloiksi. Kotona sokerin paloitteluun voitiin käyttää sokerisaksia. Toisen maailmasodan aikaan sokeri oli arvokas mustan pörssin maksuväline. Viimeiset sokeritopat ovat valmistuneet Suomessa 65 vuotta sitten.
Varvastuulimylly
Alun perin tuulimyllyjä on käytetty veden nostoon ja viljan jauhamiseen. Nykyisin niitä voidaan hyödyntää tuulisähkön tuottamiseen.
Tuulimyllyt ovat tulleet Eurooppaan ensimmäisten ristiretkeilijöiden mukana 1100-luvulla. Suomeen ne ovat levinneet Ruotsista 1400-luvulla.
Myllyt ovat kaikki yksilöllisiä. Valtaosa niistä on rakennettu puusta. Poikkeuksena mainittakoon kotikaupunkini Turun Samppalinnanmäellä oleva teollisuusmylly, jonka koneiston rattaat ja osa akseleista on tehty valuraudasta.
Tämä 1880-luvulla rakennettu, Ilomantsista peräisin oleva mylly on varvastuulimylly, jota on voitu kääntää tuulen suunnan mukaan myllyn siipitukilla.
Kaskeamisperinne on vaikuttanut Kolin luontoon
Pielisen museoon kannattaa tulla ajan kanssa, sillä katsomista on paljon. Museossa saa käsityksen Pielisen Karjalan sekä erityisesti Lieksan ja Pielisen historiasta, sen rakennusperinteestä ja metsätyön vaikutuksista ihmisten asumiseen ja elämäntapaan.
Lieksan suunnalta takaisin Kolille päin ajellessani ohi vilahtelee värikkäitä kukkaketoja ja koivumetsiä. Reissun varrelta on löytynyt myös sellaisia kasveja, joihin en kotiseudullani muista ikinä törmänneeni.
Koivun esiintyminen täällä runsaslukuisemmin saattaa liittyä alueen pitkään kaskeamisperinteeseen, sillä koivut ovat niitä ensimmäisiä puulajeja, jotka palon jälkeen valloittavat metsittymään jätetyt alueet.
Vuonislahden kautta takaisin Kolille
Koliin suuntaan ajaessani päätän ajaa järven itärannalla sijaitsevan Vuonislahden kautta. Noin sata kilometriä pitkä Pielinen on melko syvä järvi, sillä sen syvin kohta ulottuu peräti 61 metriin.
Talvisin Kolin ja Vuonislahden kylien välillä kulkee Euroopan pisin jäätie. Jäällä liikkuu silloin enimmillään 500 autoa vuorokaudessa. Seitsemän kilometrin pitkä jäätie lyhentää ajomatkaa yli 60 kilometrillä. Nyt kesällä joutuu ajamaan siis pidemmän matkan, muttei se niin haittaa, sillä Suomen kesäisissä maisemissa malttaa kyllä viipyä vähän kauemminkin!
Kolin järeät kvartsiittikalliot
Museovierailun jälkeisenä aamuna nousen katselemaan maisemia Kolin huipulle. Meren pinnasta mitattuna olemme nyt yli 300 metrin korkeudessa.
Melkein kaksi miljardia vuotta sitten tänne muodostui mannerlaattojen törmäyksen ansiosta lähes Himalajan korkuinen vuoristo. Kolin vaarat ovat näitä muinaisen Karelidien vuoriston vuorijonon jäänteitä.
Kolin kvartsiittiset laet ovat kestäneet jääkausien jopa kilometrien korkuisen mannerjäämassan hiomista paremmin kuin ympäristönsä. Kvartsiittikallioita halkovat tummat magmakivien juonet. Ne ovat muinaisten tulivuorten laavan jähmettyneitä ulostulokanavia.
Koli on hieno kohde kaikkina vuodenaikoina
Jos vierailet Kolin huipuilla, kannattaa poiketa myös Luontokeskus Ukossa. Loistavien luontovalokuvien lisäksi pääset näkemään lyhytelokuvan Kolin luonnosta eri vuodenaikoina. Sen tunnelmaan on helppo eläytyä, kun on pääsyt itse jaloilla koskettamaan tätä lähes 2 miljardia vuotta vanhaa kallioperää.