Kaupunkiluonnon eksoottinen yllättäjä: Osa 2

Puuston kilpailu elintilasta johtaa heikompien kuolemaan, mutta luonnossa hajoava puukaan ei silti ole turha. Metsälajeista peräti noin 5000 lajia on riippuvainen niistä. Se millainen eliöyhteisö elää lahoavassa puussa määräytyy paikan lämpötilan ja kosteuden mukaan. Kun puusta on irronnut kaarna, siinä tavataan useimmin harvinaisempia ja uhanalaisia lajeja.

Lahopuulla elää useimmiten samoja lajeja kuin sitä ympäröivässä metsämaassa. Yksi yleisimmistä aarnialueella esiintyvistä sammallajeista on lahosammal. Lahopuulla yleinen laji on myös korallisammal. Eräät sammallajit reagoivat herkästi ilmansaasteisiin, joten niiden kautta pystytään tekemään päätelmiä myös ympäristön tilasta.

 

Hajottajat

Haltialan metsän sienistä parhaiten tunnettuja ovat käävät. Kääpiä on löytynyt alueelta yli kuusikymmentä lajia. Tyypillisimpiä kääpiä täällä ovat kanto- ja taulakäävät. Uhanalaisina kääpinä esiintyy vaarantuneiksi luokiteltuja poimu- ja punakarakääpiä.

Useat kääpälajit vaativat kasvaakseen juuri tietynlaisen kasvupaikan. Vanhoista metsistä löytyy kuitenkin usein sopivia kasvupaikkoja, joissa pienilmasto ja kasvualustan suhteet soveltuvat kaikkein erikoistuneimmillekin lajeille. Nämä lajit ovat herkkiä häviämään jo vähäisenkin metsänkäsittelyn seurauksena.

Haltialan aarnialue on sekä kääville että muille lahopuusta eläville eliöille otollinen kasvupaikka, koska täällä on sekä kuollutta puustoa että vanhoja, vielä eläviä puita. Runsas kääpien määrä onkin tyypillinen piirre aarnialueille.

 

Hyvien ajatusten puu

Haltiavuoren luontopolkua kiertäessä pysähdyn pienen katoksellisen puukehikon vierelle. Puukehikon sisälle on istutettu ”Hyvien ajatusten puu” ja sen viereltä erkaantuu kaksi eri suuntaan kulkevaa polkua. Paikalle pysähdyttyäni tulin miettineeksi sitä, kuinka suuri merkitys ihmisen ajatuksilla on omaan olotilaan.

Tutkimusten mukaan luonnossa kuljeskelun on todettu toimivan hyvänä stressilääkkeenä, helpottaen rentoutumista ja vähentäen lihasjännitystä. Se voi johtua siitä, että huomio täällä kulkiessa kiinnittyy väkisinkin ympäristöön ja negatiivisille ajatuksille jää yksinkertaisesti vähemmän tilaa.

 

 

Niskalan arboretum

Täydessä kukassa olevien omenapuiden alta löydän vilvoittavan paikan pienelle tauolle.

Olen saapunut puistoon, jonka perustaja oli venäläiseen kauppiassukuun kuulunut Jacob Kavaleff. Kavaleff oli suomalainen kartanonomistaja, joka perusti tänne eksoottisen puulajipuiston, arboretumin, joka käsitti runsaan kahden hehtaarin kokoisen alueen. Vanhimmat arboretumin istutukset ovat peräisin vuosilta 1905-1917.

Kavaleff kuljetti ulkomailta puulajien ja koristekasvien siemeniä ja istutti niitä kartanon maille ja sen ympäristöön. Hän oli erityisen kiinnostunut havupuista ja niiden erikoismuodoista, mutta kasvatti sen lisäksi myös lehtipuita ja koristepensaita. Villiintynyt arboretum päätyi Helsingin kaupungille 60-luvulla, jonka jälkeen sitä alettiin jälleen kunnostamaan arvokkaana tutkimuskohteena ja nähtävyytenä.

Niskalan arboretumissa on havupuiden lisäksi esimerkiksi erilaisia tammia, vaahtera- ja lehmuslajeja, saarneja, poppeleita, kirsikkapuita sekä tietysti näitä valkoisten kukkien koristamia omenapuita. Kaiken kaikkiaan täällä Niskalassa kasvaa yli 750 lajia tai lajiketta.

Niskalan arboretum on jaettu polkuverkoston avulla osa-alueisiin. Näihin on istutettu Pohjois-Amerikan, Itä-Aasian, Japanin ja Euroopan puu- ja pensaslajeja. Havupuille sekä Suomen kasveille on varattu myös omat alueensa.

 

Juuret hiilen kierrossa

Tämä puu piti kuvata paksujen ja mielenkiintoisten juurtensa tähden, joihin olin vähällä kompastua.

Puiden juuristo muodostuu monivuotisista paksujuurista ja lyhytikäisemmistä hienojuurista. Paksujuuret vastaavat puun kiinnittymisestä ja toimivat kuljetuskanavana latvuston ja hienojuurten välillä. Hienojuurten tehtävänä on vastata puun veden ja ravinteiden otosta.

Kun hienojuuret kasvavat, ne kuluttavat runsaasti ravinteita, mutta niiden kuollessa ravinteet vapautuvat nopeasti kiertoon. Hienojuuret siirtävät maahan latvuston ilmakehästä sitomaa hiiltä. Hienojuurten hajoamisen tuloksena metsämaa saa sekä hiiltä että ravinteita.

 

Pitkäkosken rannalla

Haltiavuoren luontopolku erkanee puuportin takaa jyrkkiä portaita alas Vantaanjokeen kuuluvan, Pitkäkosken rannalle. Pitkäkoski on 1100 metriä pitkä koski, jonka vesi putoaa viiden metrin matkan.

Ensimmäinen asiakirjamaininta tästä rentukoiden vierustamasta Vantaanjoesta on peräisin vuodelta 1351. Siinä kuningas Maunu Eerikinpoika myönsi Tallinnan lähellä sijainneelle Padisen luostarille kalastusoikeuden kruunun vesiin Helsinginjokeen.

 

Paikka koskikalastukselle

Haltialan vanhan lehtokuusikon lävistämä Pitkäkoski, tarjoaa hyvät puitteet koskikalastukseen. Alueella kannattaa kokeilla onneaan perholla tai pienikokoisilla vieheillä. Kosken alajuoksulta on mahdollista saada kalastettua muun muassa kirjolohta. Jos haluaa tavoitella harjusta, paras hetki siihen on syyskuu, mikäli kuukausi on ollut vähäsateinen.

 

Luonnonkasvit kertovat menneestä

Vantaanjokivartta seuraavat Laamannintie ja Kuninkaantammentie ovat peräisin jo 1500- ja 1600-luvuilta. Vuodelta 1780 peräisin oleva Kuninkaan kartasto paljastaa, että Kuninkaantammentien varrella, Pitkäkosken rinnelehdon itäreunassa sijaitsi aikanaan useita taloja.

Haltialan ulkoilualue pelto- ja jokimaisemineen tuo historian tähän päivään, sillä useat täällä viihtyvät luonnonkasvit ovat saapuneet maahan satojen vuosien aikana. Kasvien siemiä on kulkeutunut muun muassa ihmisten vaatteissa sekä rattaiden ja viljansiementen joukossa. Lisäksi merenkulku ja sen myötä laivojen painolastimaa- ja vesi ovat myös tehokkaasti siitäneet eri kasvilajeja ympäri maapalloa.

 

Portaat huipulle

Haltiavuoren luontopolun kierrettyäni jaksoin vielä suorittaa viimeisenkin rutistuksen ja kiipesin Paloheinän kuntoportaat ylös katsomaan heräävää keväistä luontoa.

Täytyy sanoa, että Haltiala on kyllä aikamoisen hieno paikka pääkaupunkilaisille ja miksei meille muualta tulleillekin viettää vapaa-aikaansa. Lajistonsa perusteella Helsinkiä ja pääkaupunkiseutua voidaan hyvällä syyllä pitää yhtenä Suomen monimuotoisimmista luonnonalueista.

Kaikki aistit avoinna voi lähiluonnossa kokea kokonaan uusia elämyksiä ja tulla takaisin väsyneenä, mutta virkistyneenä. Luonto jaksaa myös aina yllättää. On ihmeellistä, miten kaikella, vähäiseltäkin tuntuvalla, on täällä oma tärkeä tehtävänsä.