Visiitti Etelä-Karjalan pääkaupunkiin

Saavuin eilen Etelä-Karjalan pääkaupunkiin Lappeenrantaan puoli seitsemältä illalla. Illastin nopeasti sataman tuntumassa, koska pitkä ajomatka oli saanut minut täysin uuvuksiin. En jaksanut yrittää pitää itseäni hereillä, vaan päätin mennä illalla tarkoituksella aikaisin nukkumaan, jotta jaksaisin heti aamusta herätä hyvissä ajoin.

Tänä sunnuntaiaamuna kellon ollessa vähän vaille kymmenen, lähden kävelemään pitkin Saimaan ympäröimää rantabulevardia tarkoituksenani tutustua kaupunkiin hiukan lähemmin.

Aloitan kaupunkikierrokseni patikoimalla jyrkän rinteen vierustamaa tietä pitkin. Suuntanani on tällä kertaa historiallinen Lappeenrannan linnoitus.

Alun perin Lappeenrannan kaupunki muodostui tämän niemen päälle. Rinteen keskelle suunniteltu väriläiskä on kukkaistutus, jonka kuvio ja muoto mukailevat kaupungin vaakunaa.

Lappeenrannalle myönsi kaupunkioikeudet vuonna 1649 Ruotsi-Suomea hallinnut kuningatar Kristiina. Kaupungin perustamisasiakirja vahvistettiin villimiestä kuvaavalla sinetillä ja kaupungiksi julistamisen suoritti Kenraalikuvernööri Pietari Brahe. Paikalle annettiin ruotsinkielinen nimi Villmanstrand, Villimiehen ranta.

Ruotsalaiset alkoivat rakentaa ensimmäistä linnoitusrakennelmaa Lappeenrantaan 1720-luvulla. Vajaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin linnoituksen rakenteita korjattiin ja uusittiin. Kesällä 1740, kun sodan uhka alkoi olla ilmeinen, linnoituksilla aloitettiin laajamittaisemmat varustelutoimet.

Kävelen ajatuksissani linnoituksen etelärinnettä ylös Kristiinankadulle. Saavun lopulta muistomerkin ääreen, jonka sivulla lepää kaksi tykkiä. Jään lukemaan sen laattatekstiä.

On erikoinen sattuma, että tällä paikalla käydystä taistelusta tulee juuri tänään 23. elokuuta, kuluneeksi tarkalleen 274 vuotta. Taistelu käytiin Hattujen sodassa, jossa Ruotsi taisteli Venäjää vastaan. Sodan seurauksena Venäjän joukot miehittivät Suomen. Miehitysaikaa kutsuttiin Pikkuvihaksi. Vuonna 1741 käyty taistelu oli tuona aikana Pohjolan verisin. Taistelussa kaatui ja haavoittui 4000 miestä.

Pitkä laattateksti loppuu lauseeseen: “Esi-isien henget haastavat meille vuosisatain takaa; varjelkaa valppaasti menneiden polvien hiellä ja verellä kostutettua maatanne.”

Aurinko vetäytyy hetkeksi varjoon jatkaessani kävelyä linnanmuurin reunustamaa mukulakivistä katua.

Lähes viisikymmentä vuotta Pikkuvihan jälkeen, Lappeenrannan linnoituksesta tehtiin osa Pietarin puolustusjärjestelmää. Vuonna 1808–1809 käydyn Suomen sodan jälkeen, Etelä-Karjala yhdistettiin muuhun Suomeen.

Suomen suuriruhtinaskunnan aikana, jolloin Suomesta tuli osa Venäjää, Lappeenrannan linnoitus menetti merkityksensä rajalinnoituksena ja siitä muodostui lopulta varuskunta- ja vankila-alue. Lappeenrannan linnoituksen viimeinen rakennusvaihe oli ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin useita tiilirakennuksia rakennettiin venäläisten sotilaiden käyttöön.

Talo, jonka edessä parhaillani seison, on Lappeenrannan vanhin rakennus. Se on rakennettu jo vuonna 1772 venäläisen varuskunnan vartiotuvaksi. Nykyään se toimii ratsuväkimuseona, joka on perustettu yhteistyössä Lappeenrannan kaupungin, Uudenmaan rakuunapataljoonan ja ratsuväen perinneyhdistysten kanssa. Siellä paikallishistoriaa esitellään muun muassa vanhoin kuparipiirroksin ja tauluin. Suomen rakuunarykmentin aikakaudelta on esillä muun muassa univormuja, valokuvia sekä aseita. Vanhin ase, joka museossa on esillä, on 1700-luvun piilukkokivääri.

Pysähdyn kävelylläni myös Neitsyt Marian suojeluksen (Pokrovan) kirkon kohdalle. Vuonna 1785 valmistunut kirkko on ulkoapäin, kullattua kupolia lukuun ottamatta, melko vaatimattoman näköinen. Päätän kuitenkin pistäytyä sen sisälle. Kirkossa on juuri jumalanpalvelus käynnissä.

Tunnelmallisen kirkkosalin seinät ovat täynnä kullattuja ikoneja. Suitsukkeen tuoksu täyttää ilman papin heilutellessa suitsukeastiaa ristinmuotoisessa kuviossa. Pappi seisoo selin seurakuntaan nähden. Välillä kirkossa olijat tekevät ristinmerkin ja kumartavat. Ikonit ovat ortodokseille ikkunoita hengelliseen maailmaan. Ihmiset sytyttävät niiden eteen tuohuksia rukouksen merkiksi.

Kirkollinen toimitus tuntuu hyvin toisenlaiselta kuin luterilaisessa kirkossa. Jo senkin tähden, ettei täällä ole penkkejä, vaan seurakuntalaiset seisovat koko toimituksen ajan. Täytyy sanoa, että kirkko on sisältä kaikkea muuta kuin vaatimaton. Erityisesti ikoneista pitävälle kirkossa on paljon nähtävää. Valitettavasti sisällä valokuvaaminen on kielletty.

Ortodoksisen kirkon asema on vahva erityisesti itäisessä Suomessa. Idän suunnalta se on myös aikanaan Suomeen tullutkin. Suomessa ortodoksiseen seurakuntaan kuuluu tänä päivänä noin 60 000 jäsentä ja se on Suomen toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö.

Lappeenrannan linnoitus toimii nykyisin yhtenä kaupunginosana. Vanhassa kaupungissa sijaitsee myös Etelä-Karjalan taidemuseo rakennuksineen. Koska on kaunis päivä, katselen taidetta mieluiten ulkosalla.

Täällä Saimaan rannalla ja näiden hiekkamuurien takana, voi ihailla hiekanveiston ammattilaisten, harrastajien ja kuvanveistäjien taidonnäytteitä. Voi vain ihmetellä miten hiekkalinna ja muut teokset pysyvät kasassa ja miten ne on ylipäätään saatu aikaan.

Pujahdan sisään alueelle putken sisältä. Täällä on toinen toistaan hienompia hiekasta tehtyjä hahmoja, rakennuksia ja esineitä. Pienet kyltit kertovat kävijälle mitä kukin teos markkeeraa.

Lappeenrannan hiekkalinna -tapahtumaa on järjestetty jo vuodesta 2004 lähtien, joka vuosi, vaihtuvin teemoin. Tänä vuonna niiden tuottamisessa ovat olleet mukana Suomi, Latvia, Venäjä, Liettua, Hollanti ja Englanti. Infotaulusta saan selville nyt myös veistosten tekotavan. Ne toteutetaan seuraavasti:

Hiekka pakataan ensin vanerisiin muotteihin vettä ja maantiivistäjää hyödyntäen. Pakkaamisen jälkeen teos veistetään ylhäältä alas -periaatteella. Muotit poistetaan yksitellen työn edistyessä. Valmis veistos käsitellään vedellä laimennetulla liimalla, jolloin teoksen pinta kovettuu. Veistokset kestävät käsittelyn tähden jonkin verran myös sadetta. Mikäli liimalla kovetettu pinta menee kuitenkin rikki, teos hajoaa nopeasti. Siksi niitä saa ainoastaan katsoa, ei koskea.

Yksi hiekkapuiston suosikeistani on tämä tiedemies Einsteinia kuvaava veistos.

Vaikka hiekkaveistosten katselu oli kaikkea muuta kuin kuivaa, niin jano ohjaa minut lopulta tämän vanhan kaunottaren viereen. Satakolmetoistavuotias tervahöyry Prinsessa Armaada saa toimia nyt keitaanani täällä Etelä-Karjalan paahtavan auringon alla.

Viime Lappeenrannan reissullani, josta on kulunut jo aivan liian paljon aikaa, olin risteilemässä Saimaan kanavalla. Risteily onkin yksi hyvä tapa tutustua tähän seutuun, erityisesti silloin, kun päivä on tällainen mitä tänään.