Pohjois-Karjalaan suuntautuneella reissullani nousin katsomaan Oinaanvaaran jylhiä maisemia, jotka avautuvat Telmonselän vesistön suuntaan.
Muinoin vesistöt ovat toimineet täällä Pohjois-Karjalassa erämaan kulkureitteinä. Vesistöjen ansiosta seudulle tuli turkismetsästäjiä ja kaupankäyntiä. Viikinkiajalla, noin 800-1050 jälkeen ajanlaskun, Karjalan alue alkoi hyötyä taloudellisesti hyvästä sijainnistaan vesireittien varrella. Ristiretkiajalle tultaessa Karjalan taloudellisesta, uskonnollisesta ja sotilaallisesta hallinnasta alkoivat kiinnostua myös Ruotsi ja Novgorod.
Pohjois-Karjalasta tekee mielenkiintoisen juuri se seikka, että alue on saanut hioutua idän ja lännen kulttuurien puristuksessa, useiden sotien ja rajakiistojen kohteena. Alueen värikkäästä historiasta on jäänyt jälkeen myös paljon mielenkiintoista materiaalia ja löytöjä, joita lähdin tutkimaan Joensuun seudulle.
Karhukeihäät
Pohjois-Karjalan museo Hilmassa näen paikallisen maakuntaeläimen karhun, jonka talja on nostettu takatassujen varaan. Taljan vieressä on esillä Laatokan Karjalasta, Korpiselältä peräisin olevat karhukeihäät, joilla talviuneltaan herätetty karhu saatettiin hengiltä.
Karjalaiset saivat elantonsa maanviljelystä, kaskiviljelystä ja karjanhoidosta. Sivuelinkeinoina he harjoittivat kalastusta ja metsästystä ja kävivät laukkukauppaa Aunuksessa ja Vienassa.
Miehen mittana pidettiin Karjalassa kykyä kaskiviljelyyn ja metsästykseen. Kesäkaudet miehet kulkivat erä- ja kaskimailla, karjalaisemäntien hoitaessa perhettä kotosalla.
Joillakin karjalaisemännillä kerrotaan olleen käytössään salaperäinen haltiaolento Para, jonka taikataitoinen emäntä pystyi itse valmistamaan esimerkiksi värttinästä, lankakerästä tai ehtoollisleivästä. Para soi omistajalleen rikkauksia: karjantuotteita, viljaa ja rahaa. Sitä piti pitää hyvin, sillä muutoin talo sai kokea köyhtymisen.
Harvinainen sotaraamattu
Turun piispana toiminut Johannes Gezelius (1615-1690) oli tiukka pakanauskontojen vastustaja. Vuonna 1673, hän antoi määräyksensä loitsujen hävittämisestä:
”Kaikki vanha taikausko, jota ovat loitsut, etenkin riistaa pyydettäessä, hävitetään saarnaamalla tarmokkaasti sitä vastaan, vakavin nuhtein, ja maallisen oikeuden avulla sekä asiaan kuuluvalla kirkkokurilla; mikäli taikauskon harjoittajat kuitenkin ovat liian jäykkäniskaisia eivätkä välitä näistä keinoista, kysytään neuvoa tuomiokapitulilta. Taikuudesta ja loitsinnasta tehdään välittömästi ilmoitus maallisessa oikeudessa.”
Ruotsi-Suomi oli useasti sodassa 1600-luvulla ja sotaraamatut kulkivat mukana matkoilla. Hilmassa esillä oleva Gezeliuksen sotaraamattu on harvinaisuus. Se on peräisin vuodelta 1685. Gezeliuksen raamattu on keveämpi versio vuoden 1642 raamatusta, joka kuusi kiloa painavana oli sotilaspappien mielestä hiukan turhan raskas mukana kannettavaksi.
Haavurin arkku
Tämä puinen arkku on kuulunut Karjalan rakuunarykmentin haavalääkärinä eli haavurina toimineelle ja Suomen sotaan osallistuneelle Johan Wendtille (1758-1835).
Suomen sodan aikaan sotilaslääketiede oli vielä kehittymätöntä. Sodassa taistelleet sotilaat saivat taistelukentillä ampumahaavoja, ruhjeita, pistohaavoja, murtumia, märkäpesäkkeitä sekä palo- ja paleltumavammoja. Tehokkaita hoitoja ei juuri ollut, oireenmukaisia yrttilääkkeitä lukuun ottamatta.
Haavurit hoitivat vammoja lastoituksilla, veitsellä, polttoraudalla ja raajoja amputoimalla. Kun ei ollut tehokkaita puudutusmenetelmiä, potilaat täytyi sitoa tiukasti leikkausalustalle. Kivunlievityksenä potilaat saatettiin juottaa tukevaan humalaan. Ei mikään ihme, että henkeä uhkaavat haavatulehdukset olivat tuona aikana varsin tavallisia vaivoja.
Traaginen muistoesine
Huomaan museossa myös merkillisen näköisen metallihäkkyrän, jota menen tutkimaan lähemmäs. Sen alkuperä juontaa juurensa toiseen maailmasotaan.
Heinäkuun ensimmäinen päivä vuonna 1944, Joensuun Onttolan kentältä nousi ilmaan Junkers Ju 88 pommikone, jonka oli määrä osallistua Tali-Ihantala-alueen taisteluun Viipurin pohjoispuolella. Junkers jäi kuitenkin jälkeen muusta lentueesta pommin asettelussa tapahtuneen viiveen tähden. Kone yritti tavoittaa muuta lentuetta, mutta joutui Liperin yläpuolella edellä lentävien koneiden potkurivirtaan ja menetti hallintansa. Miehistö laukaisi ohjaamon kuomun, mutta kukaan ei ehtinyt hypätä koneesta.
Koneen kohtalona oli syöksyä Liperin Rauvanlahteen kello yhdeltä yöllä. Turmassa menehtyi neljä sotilasta, joista kaikki olivat alle 30-vuotiaita.
Putoamisen jälkeen vainajat nostettiin koneesta, mutta sen raskas, 1500-kiloinen pommilasti jäi paikalleen. Junkersin hylky keräsi vuosikausia kiinnostuneita sukeltajia ympärilleen, mutta hylyn raivausoperaatio päästiin aloittamaan vasta syksyllä 2008, jolloin koneessa ollut pommilasti ja ammukset räjäytettiin. Hylystä nostettiin ylös muun muassa tämä museossa esillä oleva pommikoneen moottori.
Tähtiholvinen kirkko
Hilmasta tullessani poikkean arkkitehti Josef Stenbäckin suunnittelemassa, 1903 valmistuneessa Joensuun kirkossa. Lähellä Pielisjoen rantaa sijaitseva kirkko on tyyliltään jugendvaikutteista uusgotiikkaa ja sen julkisivua hallitsevat kolme erikorkuista tornia. Joensuun kirkon päätorni ulottuu peräti viiteenkymmeneen metriin.
Alavudella syntynyt Josef Stenbäck oli Suomen tuotteliain kirkkoarkkitehti, jonka suunnitelmien pohjalta rakennettiin 35 kirkkorakennusta ja tehtiin lukuisia korjaus- ja muutossuunnitelmia sekä kellotapuleja. Ikuisesti säilyvä kivi oli hänen mukaansa ainoa oikea materiaali kirkkorakentamiseen ja niinpä hän suunnitteli kirkkonsa yleensä graniitista tai muusta suomalaisesta kivilajista. Hänen suunnittelemistaan kirkoista on tuhoutunut ainoastaan kaksi; toinen tulipalon ja toinen sodan seurauksena.
Seccomaalaukset
Joensuun kirkon näyttäviä kattokruunuja vierustaviin holveihin on maalattu kasviaiheisia koristemaalauksia niin kutsutulla secco-tekniikalla, jossa maalaukset tehdään kuivalle kalkkilaastipinnalle. Seccomaalauksia suosittiin etenkin keskiajalla ja väreinä niissä käytetään kalkkiveteen sekoitettuja maavärejä tai metallipigmenttejä.
Joensuun kirkon lasimaalaukset ovat Antti Salmenlinnan tekemiä. Salmenlinna oli kuvataitelija ja sisutusarkkitehti, joka suunnitteli lasimaalausten lisäksi muun muassa kuntien vaakunoita. Yksi hänen töistään on kaikille tuttu; Suomen poliisin tunnuksena toimiva leijonapäinen miekka.
Kaupunkitaidetta
Vähän toisenlaista taidetta löydän Joensuun keskustassa sijaitsevasta Vapaudenpuistosta. Viime vuoden kesäkuussa kahden kuvataiteilijan Tuuli Meriläisen ja Säde Pursiaisen suunnitelmien pohjalta kaksisataa joensuulaista osallistui yhdessä maalaustalkoisiin. Tuloksena syntyi muun muassa tämä värikäs kettukuva pääskysineen.
Kuuluisan arkkitehdin kynästä
Vapaudenpuistoa vastapäätä löydän Eliel Saarisen vuonna 1914 suunnitteleman rakennuksen, jossa sijaitsee tällä hetkellä Joensuun kaupungin keskushallinto, teatteri ja ravintola.
Eliel Saarinen oli kansainvälisesti tunnettu suomalainen arkkitehti, jolle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1919. Opiskeluaikoinaan Saarinen oli tutustunut kahteen arkkitehtiin Herman Geselliukseen ja Armas Lindgreniin, joiden kanssa päätti perustaa arkkitehtitoimiston.
Valmistuttuaan opinnoistaan, kolmikko otti osaa arkkitehtikilpailuun, jossa piti suunnitella Pariisin maailmannäyttelyyn tuleva Suomen paviljonki. Kilpailuun osallistuminen kannatti. Kalevala freskoilla kuvitettu linnamainen paviljonki toi heille voiton arkkitehtikilpailussa ja oli yksi maailmannäyttelyn suosituimmista. Runsaan julkisuuden myötä toimistolle alkoi sataa työtarjouksia.
Myllyn vanhat autot
Eliel Saarisen aikana tällainen auto on saattanut hyvinkin viilettää pitkin Joensuun katuja.
Tämä valkoinen Dodge on vuoden 1924 mallia. Dodge-henkilöautoja alettiin tuoda Suomeen 1920-luvulla ja noin 20-vuotta myöhemmin se oli Suomen kuudenneksi yleisin henkilöautomerkki.
Jos vanhat ajoneuvot kiinnostavat, niin Liperissä, Joensuusta noin viidentoista kilometrin päässä, sijaitsee automuseo, jossa näitä pääsee ihailemaan. Esillä on yli kolmesataa ajoneuvoa: henkilöautoja, moottoripyöriä, mopoja, traktoreja ja kuorma-autoja.
Pielisjoen kuunari
Mikäli haluaa ulkoilla Joensuussa, niin yksi hyvä paikka siihen on esimerkiksi Pielisjoen ranta.
Joensuuta halkova, seitsemänkymmenen kilometrin pituinen Pielisjoki, saa vetensä Pielisestä. Pielisjoessa virtaa vettä keskimäärin 240 kuutiometriä sekunnissa. Saimaan vesistä noin neljäkymmentä prosenttia tulee tätä kautta. Jokea kanavoitiin jo 1870-luvulla, jolloin siihen tehtiin kymmenen sulkukanavaa.
Pielisjoki on mahdollistanut alueelle myös sahateollisuuden käynnistämisen ja tukkeja uitetaan Pieliseltä päin edelleenkin.
Iltaisin joki ja rantabulevardi näyttäytyvät kokonaan toisenlaisina värikkäine iltavalaistuksineen. Siitä hyvänä esimerkkinä tämä ensipurjehduksensa vuonna 1936 tehnyt Kuunari Elina. Monesta näkee, että Joensuussa on haluttu panostaa asukkaiden viihtyvyyteen, mistä sai osansa myös Suomen toiselta laidalta saapunut matkaaja.