Matka Pohjanlahden helmeen: OSA 2.

Kristiinankaupungin laivanvarustamoperinne on peräisin jo 1600-luvulta, jolloin Tervasaaressa valmistettiin aluksia maailman merille. Laivatuotanto alkoi ensin kuuteista ja myöhemmin mukaan kuvioon tulivat muun muassa prikit ja jahdit, joilla liikennöitiin Pohjanmerellä ja Välimerellä.

 

Kauppamerenkulun vaiheita

Meri toi elantoa myös kalastuksen ja kaupankäynnin muodossa. Ulkomaille vietiin etenkin puutavaraa ja tervaa. Suomi oli puualusten ajalla maailman tärkeimpiä tervantuottajia. Laivoista purettiin maahantuontituotteina muun muassa puuvillaa, suolaa ja tupakkaa. Kauppamerenkulku lisäsi kuljetuskapasiteetin tarvetta ja Kristiinankaupungista kehittyikin 1800-luvun puoliväliin mennessä tärkeä telakkakaupunki.

Teolliseen aikakauteen siirtyminen muutti kuitenkin suomalaista merenkulkua. Lennätin ja puhelin mahdollistivat reaaliaikaisemman tiedonvälityksen ja aikatauluja noudattavat alukset toivat uudenlaisen rytmin liiketoiminnalle. Tervan kysyntä alkoi vähitellen hiipua ja paperista tuli uusi vientituote länsimarkkinoille.

 

Merimiehen riskialtis ammatti

Vaikka merta käytiin usein vaikeissa olosuhteissa meri itsessään ei kuitenkaan ollut merimiesten ainoa uhka. Alusten asuintilatkin olivat monesti varsin epäterveelliset; ahtaat ja ummehtuneet ja lämpimien säiden aikana yleensä myös tukahduttavan kuumat. Merimiesten yleisimpiä vitsauksia olivat tuberkuloosi, sydäntaudit, keuhkokatarri sekä tapaturmien aiheuttamat raajavammat. Merimiesten vaivoihin etsittiin helpotusta ”laiva-apteekin” linimenteistä.

Vanhojen ja sairaiden merimiesten turvaksi perustettiin vuonna 1732 merimieskirstu, jolla avustettiin sairaita ja jonka avulla voitiin toimittaa kuolleet hautaan. Myöhemmin luotiin merimieshuonejärjestelmä, jonka eläke- ja avustusrahastosta maksettiin sairaille ja työkyvyttömille merimiehille eläkettä.

 

Merten alle vaaroja kaihtamatta

Museota kiertäessäni silmiini osuu entisaikoina käytetty sukelluspuku. Tähän erikoiseen pukuun pumpattiin letkulla ilmaa ja jotta se olisi pysynyt pinnan alla, piti kokonaisuuteen sisällyttää painokengät. Sanomattakin on selvää, että kovin turvallista sukeltaminen ei näillä varusteilla ollut. Sukelluspuku painaa museo-oppaan mukaan noin 200 kiloa, joten voi vain ihmetellä miten se päällä on ylipäätään pystynyt liikkumaan.

 

Merenkulun vaatimuksia

Olennainen turvallisuustekijä merimiesten avomerenkulussa oli ajan tarkka mittaaminen. Navigointi tapahtui mittaamalla tunnettujen tähtien korkeus horisontista. Kun pystyttiin mittaamaan sekä tähtien korkeus, että tarkka aika, voitiin oikealla ylhäällä näkyvää sekstanttia käyttäen suhteellisen luotettavasti määrittää aluksen sijainti ilman muita kiintopisteitä.

Purjelaivakaudella miehistölle oli tiettyjä vaatimuksia, jotka olivat ratkaisevassa asemassa siinä, mikä oli aluksen ja miehistön kohtalo rajuilman puhjetessa. Jokaisen miehen oli tunnettava jok’ikinen köydenpaikka myös kourantuntumalla säkkipimeässä yössä. Pitkät, kahdentoista tunnin työpäivät purjeidenkäsittelyineen vaikuttivat siihen, että lepoaikaa jäi niukalti. Tuhansia vuosia kestänyt purjelaivakausi päättyi lopulta nopeasti, kun vanhoilla purjelaivoilla ei ollut enää mahdollisuuksia pärjätä muuttuneessa toimintaympäristössä.

 

Nykyisin Kristiinankaupungin sisäsatamasta kuljetetaan turvetta ja metalliromua ja tuodaan muun muassa lekasoraa ja kalkkia. Meri houkuttaa kaupunkiin myös vapaa-ajan asujia ja matkailijoita. Tätä en yhtään ihmettele, sillä kaupunki on itsessään kuin elävä museo. Sen asemakaava on nimittäin säilynyt miltei samanlaisena kuin mitä se oli reilu kolmesataa vuotta sitten.

Matka Pohjanlahden helmeen: OSA 1.